Ulkonäkö painetta. Perseestä. Painetta perseestä! Tajusitko? Hauskaa!

Käsi ylös, joka muistaa miltä tuntui olla kuusitoista! 

Minä muistan. Aivan jäätävän hirveältä. 

Tämän tekstin tarkoitus ei ole siis paneutua luonteeseen, 

älyyn tai mihinkään muuhun, kuin juuri vain siihen miten se kuusitoista vuotias asioita pohti.

Se kaikki paine mikä liittyi kelpaamiseen. 

Olenko kaunis? Laiha? Hyvännäköinen? Vähäfinninen? Tyttö/poikaystävä matskua? Kireä värkkinen?

(Ihan kuin kukaan silloin olisi ensinnäkään ollut löysä tai edes tiennyt mitä ne erot on.) 

Ovatko rintani tarpeeksi terhakkaat ja isot?

(No kaikilla ne lähes oli terhakkaat, harvalla isot.)

Kateellinen olin kaikille niille vähän ja siksi ehkä kiusasin, koska olin ihmisenä mulkku ja rinnaton.

Mutta nyt, aikuisena. Aivan jäätävää, minä aikuinen ihminen mietin kelpaamista. 

Kelpaanko edelleen äitinä olessani? Puolisona? Olenko edelleen haluttava? Olenko kaunis? Olenko ihmisenä kiinnostava ja puoleensa vetävä älyllisesti tai edes jossain inhimillisen kohtaamisen rajoissa?

 Voi elämä. Suurin osa nykyisin Facebookin päivityksistäni näyttää alkavan lauseella:

Tiedätkö sen....

Tiedätkö sen tunteen...

Tiedätkö sen hetken...

Tavallaan masennan itse itseäni joka päivä aloittamalla edes noin mitään. Tuohon lauseen alkuun liittyy nimittäin vähemmän kiva ajatus. Se ajatus menee näin:

Kun ihminen tarpeeksi elää ja kasvaa, kehittyy hänelle taito reflektoida itseään suhteessa menneeseen. Mennyt voi näyttäytyä kauniina ja tavoittelun arvoisena, mutta myös ajanjaksona jota ei kaipaa.

Minä en kaipaa mennyttä. En yhtä ainoaa hetkeä siitä.  Kuitenkin ajatus kulkee niin, kuin yllä esitin.

Tämän ajatuksen keskiössä on asia, ulkonäkö ja sen muuttuminen. 

Minä tavallaan koen olevani kauniimpi kuin koskaan, en nuorena osannut vitutukseltani hymyillä ja hymy on se, mikä meidät kuulkaa kaunistaa. Hymy pitää rypyt oikeissa paikoissa ja kohottaa kasvojen lihaskuntoa. Fyysisesti koen myös tulevani aina vain vahvemmaksi. Kuitenkin elän jotain jaksoa, jossa peili ei ole se ystävä. 

Sosiaali- ja terveysalalla opettaessani rakkaat opiskelijani joskus totesivat: kiva maikka, kun sä nyt näytät kyllä tuolta ikäiseksesi, mutta vanhana sä olet aivan kauhea, kun eivät laihat vanhene kauniisi. Ne rypistyy kuin rusinat ja tekevät sen pyöreitä useita vuosia aiemmin. 

No kiitos tästä tiedosta. Tiesin sen kyllä jo itsekkin, mutta yritin unohtaa ennen sitä hetkeä, kun sen jälleen sitten peilistä katsoessani muistan. 

Eikö kuulosta aivan totaaliselta paskalta ja pinnalliselta ruikutukselta? Kyllä, jopa minusta. Mutta miksi se liikuttaa minua edelleen? Juuri nyt? Keski-ikäisenä, synnyttäneenä ihmisenä? Ihmisenä jolla luulisi olevan jo ymmärrys tällaisia asioita kohtaan. 

Tämä asia jotenkin iski minuun pääsiäisenä. Vähän ennen syntymäpäivääni. Enkä täyttänyt edes sitä neljääkymmentä. 

Ajattelin mökillä saunassa istuessani, että apua, olenko minä oikeasti sellainen, josta mieheni voi olla ylpeä ja miettiä, että on voitto saada jakaa elämä tuon naisen kanssa. Ajattelin, että näkeekö hän minut edelleen kauniina ja sellaisena joka on muutakin, kuin luotettava puoliso, arjen jakaja ja turva myrskyssä? Koskeeko hän minuun ajatuksella, nauttien juuri siitä vartalosta ja kehon ääriviivoista jotka juuri minulla on? Iloitseeko hän edelleen samoista hassuista asioista minussa? 

Saunan jälkeen ja kotiin ajellessa aloitin uuden ajatusmatkan. Miten muut ihmiset näkevät minut? 

Lapsi totesi joku aika sitten, ettet sä mutsi näytä kyllä yhtään sellaiselta, kuin kaikkien muiden äidit.
(ja ketä ne ovat? Ne kaikkien muiden äidit? En ymmärrä toteamusta. Vertailun arvoisia edes?)

No en näytä en. Olen käynyt vanhempainilloissa ja nähnyt kyllä miltä muiden äidit näyttävät. Huonoa? Parasta?

PARASTA. Ehdottomasti parasta. Ulkonäköni ei miellytä monia, mutta viihdyttää useita (minua eniten). En välttämättä ole se kansankynttilän ilmentymä tai äidillisyyden helmi, mutta minä olen minä. Ja ylpeä siitä.

Silti mietin, mitä muut ajattelevat ja miten he minut näkevät. No onko sillä väliä? Ei aina, mutta siinä mielentilassa pääsiäisenä sillä oli hyvinkin paljon väliä. 

Ajattelin, että sillä, miten muut minut näkevät on siinä mielessä väliä, että ulkonäkö on jossain tilanteissa hyvinkin määrittävä tekijä. Esimerkiksi työhaastattelussa, vanhempainillassa, lapsen ystävien vanhempien ajatuksissa minusta. 
Mieli tekisi sanoa, että VITUT, eikä ole mitään väliä. Mutta kyllä on. 

Opettajana olen saanut kuulla usein, miten tavallaan pitäisi olla ja käyttäytyä. Äitinä joudun usein tilanteeseen jossa minua määritellään ja punnitaan ulkonäön perusteella. Voiko meille päästää lapsen leikkimään? Onko tuo äiti aivan tasapainoinen? 
Toki nämä kaikki asiat tulevat uomiinsa kun niistä puhuu ja suunsa aukaisee, mutta ulkonäkö määrittää usein ne kolmen sekunnin alut ihmisten välisissä kohtaamisissa. 
Työhaastattelussa kolmen sekunnin persenaamailu on liikaa. Tiedän. 

Aihe lipesi nyt vähän tarkoituksestaan. Palaan kelpaamiseen. 

Toki yllä mainitut asiat ovat kelpaamista. Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus oli kaikessa pinnallisuudessaan käsitellä kelpaamista juuri niin, kuin me mietimme kelpaamista silloin KUUSTOISTAVEE. Että jatketaanko?

Olen siis tällä helvetin hetkellä keski-ikäinen, eronnut, karannut, rakastunut, synnyttänyt, elämän janoinen, kyltymätön rakastaja ihminen. Mielessäni oma kuvani lähentelee ihanaa, peilissä vain useimmiten tämän ajan keskellä katsoo jotain hyvin vähemmän ihanaa. Ajatus: Ovatko silmäni kasvattaneet ne perkeleen kriittisyyden piilolinssit takaisin? Jotka näkevät virheet kauneuden edessä. AINA.

Siis tunteeko joku muu myös näin? Aikuisena? Järjellä ajattelevana ihmisenä? Aivan jumalattoman ärsyttävä kela. En tykkää. 

Aiemmin olen kirjoittanut, miten se äitiys ei aina saa todellakaan sitä hehkua siihen turvonneeseen kroppaan ja raskaus sitä kauneutta naamaan. 

Mutta Koskaan. En Koskaan ole ajatellut itseäni ulkonäkökeskeisesti kelpaamattomana tai edes miettinyt miten muut minut näkevät. Aina olen ajatellut juurikin, että Vitut.

Mutta ilmeisesti tässä sitä nyt ollaan. Ajatus tasan kelpaamisessa, riittämisessä ja riittämättömyydessä kiinni. 

Halusin vain kertoa teille tämän. Asian mikä minua Vituttaa juuri nyt.  

Ehkä halusin saada jonkun muun ajattelemaan miten typerää on oikeasti sanoa tämäkin asia taas ääneen. Tai juuri tämä asia! Miten urpolta se näyttääkään kirjoitettuna julkiseen blogiin kaikille auki. Miten pinnallisen ja naurettavan kuvan se antaa allekirjoittaneesta. 

Että ei varmaan kenenkään muun tarvitse aihetta enää avata. 

Kelvatkoon perkele.

Mutta jos joku muu kelaa samaa siimaa tämän asian äärellä ja jakoi kokemuksen, niin olisin kiitollinen vertaistuesta. En ehkä kestä.

Näppärän silmän omaavat huomasivat ehkä, että teksti on syntynyt jo kuukausia sitten. Tämä aihe vain on ollut jollain tapaa vähän vaikea itselle tässä ja ulostaminen valmiiksi kirjoitukseksi kesti hieman pitkään. Mutta nyt sen tähän teille tein. Piste tälle(kin) asialle.