Menneiden elämien laatikot

Kun maailmasta värit hävisivät.

Tässä sitä taas ollaan, juuri johonkin kuulumisesta puhuneena... No enää en kuulu. 

Haloo Helsinki lauloi "kun elämässä kaiken menettää, on vapaus ainut mitä käteen jää" 

Niin totta ja niin surullista. Minä EN tahdo vapautta. Voiko tämän vapauden nyt jo palauttaa?

Minulla on varastossa pino menneiden elämien laatikoita, koska kaikesta pitää jäädä se sydäntä viiltävä dokumentti jonka voi kaivaa esiin kun huomaa tarvitsevansa kasvun paikan. Kasvun paikka saattaa nimittäin hämärtyä aikojen kulkiessa. Ja menneisyys määrittävyydessään ja määrittelemättömyydessään on se peili josta me pystymme oman itsemme todellisen puolen näkemään. 

Nyt tilanne vain alkaa tuntua siltä, että noita laatikoita on kohta niin paljon, että ei ole tilallisesti enää mahdollista jatkaa tätä elämässä epäonnistumista. Mitäs sitten kun se tila on oikeasti loppu? 

Jarkko Martikainen lauloi "kun helvetti on täynnä, joutuu saatana seisomaan" 

Noinko tässäkin lopulta käy? Minulla on talo, joka on pinottu täyteen laatikoita joiden välissä itse juuri mahdun seisomaan ja olemaan siinä vaiheessa aivan saatanallisen tietoinen omista virheistäni ja kasvun paikoistani? Ainakin tämä on nyt se minun helvettini. Mutta olempa paikkani löytänyt. Joku ei löydä paikkaansa koko elämän aikana.

Vaikka tätä elämän laatikon hetkeä en suostu ottamaan kontolleni. Tämän ainoan ja yhden kerran minä voin laittaa sinne laatikkoon itsestäni edes jonkin hyvän. Mutta se ei riittänyt kuitenkaan, vaan taas sitä laatikkopinoa kasvatan. 

Siinä minä olin, tämä kuva livenä edessäni, päivän nauttineena ja illalla hajonneena.

Niin ne sekunnit voi muuttaa koko maailman. Minun maailman.. Ehkä se syy onkin se, että se oli minun maailma, ei meidän. Mutta se ei nyt tästä murehtimalla muutu, aika on onneksi minun puolellani, se kulkee aivan helvetin hitaasti eikä anna minun todellakaan menettää sekuntiakaan tästä järkyttävän paskasta päivästä. Eikä se myöskään kiirehdi sillä parantavalla voimallaan. Viime vuodet olen nimittäin manannut miten nopeasti aika kulkee, no ei kulje näköjään enää. 

Tällä hetkellä minusta puuttuu puolet. 

Mutta minä olen, minä en kuollut, aika ei pysähtynyt kokonaan. Tämän täytyy siis olla totta ja tapahtua, jotta minä elän ja voin rakentaa jotain parempaa. Mitä se on? Tällä hetkellä sitä ei vielä olekaan, mutta jos elämä tekee nyt näin niin sillä perkeleellä on pakko olla jotain parempaa minulle varattuna. Ja ellei, niin olen ainakin saanut kokea aivan järisyttävän suuren rakkauden tässä elämässä ja nauttia siitä. Nauttiminen jatkuu jälkikasvun muodossa lopun ikääni, mutta hän ei kuitenkaan ole se toinen puoli. Hän on itseellinen ihminen jota ei kukaan omista. Ei toki puolisoaankaan voi omistaa, mutta sen yhteisen rakkauden voi. 

Aika tekee tästä hetkestäkin sidettävämmän ja minusta taas sen joka hymyilee myös silmillään. Pakkaaminen on myös henkistä, henkisesti pakkaan itseäni näköjään tauotta, kerään ja kokoan, yritän pitää itkun kaukana ja suoriutua. Henkisesti pakkaan itseäni sietämään sen tyhjyyden joka minulla on edessäni kun olen konkreettisesti pakannut itseni ja pojan kohti uutta kotia ja elämää. Yhdessä, minä ja lapsi päätimme, että tästä eteenpäin elämä on seikkailu. Seikkailussa voi kaatua ja satuttaa itsensä, seikkalussa voi olla koti-ikävä ja itkettää, mutta seikkailu kokonaisuutena on jotain mikä tuottaa lopulta meille sen kaiken ilon jonka minä kyllä jumalauta koen ansaitsevani. Enkä vähiten minä vaan myös se pieni ihminen joka tällä hetkellä kantaa huolta olenko jo kohta se äiti joka nauraa ja hymyilee paljon. Surun selittäminen lapselle on vaikeaa, mutta hyvin tuo näytti sen sisäistäneen kun totesi aamulla, että äiti: tästä seikkailusta tulee iloisin ikinä. Lopulta, kyllä, lopulta sanoin minä. 

Vielä tätä ei pysty kovin läheltä tarkastelemaan, koska aika ei nyt toimi. Mutta rikkinäinen sydämeni on jälleen askarrellut minulle ihka uuden defenssin, joten älkää huoliko ystävät rakkaat, minä tarkastelen sitten kun on sen aika. Teen sen omalla tavallani, omalla luvallani, kuten olen tehnyt tasan kaiken muunkin aina. Mutta lupaan pitää itsestäni huolta, kasvaa ja kehittyä myös tämän surun myötä. 

Elämä kantaa. Ja jos ei kanna niin opettelen lentämään. <3 Elämä on seikkailu