Silloin sinkkuna

Hiulihei ja vahvasti mukana! Mutta voi jumalauta se sinkkuus olikin vaikeaa.

Tinderistä tuli minulle todella näppärä tapa saada syödä ja viinitellä jonkun seurassa, tutustua todella huikeisiin ihmisiin ja todella vähemmän huikeisiin! Ja tutustuahan siinä sinkkuajassa kerkesi.

Sain etuoikeuden tutustua ihmisiin, syödä maagista ruokaa maagisissa paikoissa ja juoda viinejä, joihin palkkani ei yksinkertaisesti olisi antanut myöden. 

Ja sen kaiken lisäksi se ihmisten kohtaaminen!  Samalla, jokaisen kohtaamisen antama oivallus omasta itsestä. Kun silmät eivät olleet katsoneet minua puhki vuosissa tai korvat menneet kuuroiksi kaikesta puheesta mitä suuni ulos työntää, heillä oli jotain annettavaa, mitä kukaan minut läpikotaisin tunteva ei pysty antamaan. Palaute, tästä ihmisestä joka on uusi, osittain erilainen, mutta ainakin jotain millaisena minut näkee vain sen ekan kerran. Se palaute! Välillä tarkastelu täysin uusista näkökulmista ja uusin silmin oli kovaa ja todella kasvattavaa, välillä taas itsetuntoa hivelevää ja sen sinkun ryhdin suoristavaa boostausta. Mahtavaa!

Mutta ai saatana miten vaikeaa se oikeasti olikaan, että edes pääsi siihen pisteeseen, jossa sitä ruokaa tarjoillaan. Ne säännöt. Ne helvetin vaikeat säännöt jolla se deittailu oikeasti täytyy hoitaa. Täytyi osata oivaltaa koska on hyvä aika pyytää näkemistä, ettei ole liian tyrkky, koska kertoi lapsesta, koska kysyi toisen työstä, perheestä, arvoista. Ja tavatessa se jäykkyys ja lopulta ähky niistä kaikista sosiaalisista tilanteista, joka näkyi varmaan aivan jäätävänä mulkkuutena joillain treffeillä. Anteeksi niistä. 

Sitten, kun näitä ihmisiä oppi kohtaamaan ja oivalsi miten kivaa se jopa onkaan, tuli vastaan seuraava rasittava juttu. Nimittäin, että vastassa neilikka rinnassa ei sitten ollutkaan hän, jonka kuvaa oletit katsovasi. Koska on ihan ok laittaa kuva veljestä tai kaverista, koska ollaan niin saman näköisiä, kaikki sanoo niin ja me oltiin molemmat tuolla Rodoksella, mutta sen kuvat parempia. Ei jumalauta.

Sitten vielä sekin, että edellisestä sinkkuudesta kun nyt oli kulunut jo hyvä tovi, niin eihän minulla ollut ajatustakaan sitten siihen, milloin jonkun voi kutsua kotiinsa, yöksi, mennä toisen kotiin, jäädä yöksi tai edes, että pitääkö niitä oikeasti nähdä edes useammin, kuin sen akuutin tarpeen verran? 

No minä ajattelin, että vitut. Menen juuri silloin, kun niin tahdon ja jos toinen onkin sarjamurhaaja, niin toivottavasti sitten edes happyendingillä. 

Siinä sitten muutamia potentiaalisia versioita tapailin ja öitäni vietin muualla kuin omassa sängyssä. No jep. Sepä ei sitten ollutkaan niin kovin palkitsevaa. Usein jopa niin epäpalkitsevaa, että aloin jo hiljalleen toivoa sitä sarjamurhaajaa. Se, että iso osa ihmisistä on tuolla Tinderissä ja muualla etsimässä seuraa, siihen on syynsä. 

En tiedä viestikö ulkonäköni jotenkin, että minä pidän ruoskimisesta tai ulosteista tai kuristamisesta, tai että elimistöni jokainen aukko on tarkoitettu ainoastaan jotain seksuaalista tekoa varten. Olin ymmälläni. Siis onko nyt perkele ihmisten seksuaalisuus kaikilla muuttunut kyllästymiseen asti mennessään täysin eläimelliseksi taistelukentäksi? 

Enkä sano, että siinä mitään väärää on, mutta ekoilla yön yli deiteillä, asiasta keskustelematta. Ei. Laitoin kengät jalkaan ja kävelin kotiin. Useammin, kuin kerran. Kotona sitten mietin, olenko koko maailman tylsin seksuaalisesti, koska en nyt pysty suhtautumaan avoimin mielin ja innokkaana uudesta, ekoilla treffeillä varsinkaan. Sanasta yhdenyönjuttu tuli painajainen ja aina sai jo valmiiksi huutonauraa kotona, ettei sitten pahoita kenenkään mieltä, kun poistuu vaan tilanteesta. Ei nimittäin usein pystynyt oikein sanomaan mitään, ettei se nauru tule sieltä tälle ominaiseen tapaan kovaa ja paskaisena.  

Tinder vääristi upeasti nopeasti normaalin ihmisen rajan. Ihmisen vikoineen ja ominaisuuksineen. 

Se, että ihmisiä arvioi ulkonäön perusteella ja kirjoittamalla tutustuu toiseen, mahdollistaa nimittäin hienosti sen epäonnistumisen. Sitä alkaa itse etsiä jotain täydellistä, mitä ei ole olemassakaan, vaatia toiselta totaalista virheettömyyttä ja matchien lisääntyessä myös kuvitella itsestään jotain aivan liikaa. Kuka tahansa hullu pystyy kirjoittamaan ihanasti ja esittämään tunnin järkevää, niin myös minä itse. Kuvat saa muokattua ja parahimmillaan voi laittaa myös sen kuvan siitä veljestä. Kukaan ei ole sitä mitä oikeasti on, vaan jotain mitä myös itse haluaisi olla. Toiveita suuntaan jos toiseen. 

Tajusin jossain vaiheessa, että mikäli haluan kohdata ihmisen, joka antaa heti sen oikean saundin, täytyy minun oikeasti kohdata hänet. Ei oman kirjoitteluun perustuvan kuvan kautta, vaan alusta alkaen kohdata ja tutustua, naamatusten. Alkoi nimittäin näyttää pelottavasti siltä, että minustakin oli tulossa se tehty versio parannetuilla ominaisuuksilla, eikä se aito vittupää ja ihmisvihaaja jolla hyvinkin rakastettavia piirteitä. Oma käsitys itsestä ja omasta persoonasta muuttui jokaisen kehun ja tykkäämisen myötä, aloin ajatella, että voin myös käyttäytyä ja toimia juuri niin kuin itse tahdon, muista piittaamatta. Koska olinhan niin saatanan upea ja tykätty. Paperilla, kirjoitettuna. En ollut. En todellakaan ollut. Se hetkellinen egoboosti ja itsetunnon kohotus kyllä nostivat minut siitä eron jälkeisestä suosta ja auttoivat hyväksymään uuden sinkkunaisen ruumiillistuman, mutta se ei ollut se ihminen, joka minä aidosti ja oikeasti olen. Tai edes halusin olla.

Suurin oivallus koko sinkkudesta oli, että minä olen parisuhde ihminen. Minä haluan kasvaa kehittyä joka saralla yhdessä sen toisen ihmisen kanssa. Saman ihmisen kanssa. Haluan olla jonkun ihmisen toinen puoli ja jakaa elämän ja löytää yhdessä jotain aivan maagista. 

On helpottavaa, että sinkkuaikani on ohi, mutta tässä elämässä sen verran kaatuilleena, en enää sinisilmäisesti usko ikuisuuteen. Vaikka haluaisinkin. Nyt vain tiedän enemmän ja mikäli itseni vastaavasta tilanteesta löydän, tiedän myös oman, aikuisen naisen tavan ja tahdon toimia ja kohdata. Olen siis oppinut jotain. Ja se kai lopulta on tärkeintä. 

Iloa mahtui kyllä paljon tuohon ajanjaksoon ja ihmisiä jäi siltäkin matkalta kulkemaan lähelle. En kadu mitään, en luopuisi yhdestäkään kohtaamisesta (tai ehkä parista). Sain ja annoin ja ilmeisesti jotain niin onnistuneesti, että se sinkkuaika on nyt tältä erää kuljettu. Kiitos siitä.