Työttömyys josta tuli ongelma, kaikille muille.

Olen työtön. 

No voi että, et sä kyllä kauaa ole. Miten sä pärjäät? Kyllä sä pian jotain löydät. Varmaan kannattaa sitten vähän alentaa niitä työpaikka vaatimuksia. Pidemmän päälle toi ei kyllä ole ihan ok. Sullahan on koulutuskin moneen, että voit vaan mennä vaikka keikkaa heittämään terveys puolellekin. 

Ja silloin siitä tuli ongelma kaikille muille, paitsi minulle. 

Mitä jos minä nyt ihan oikeasti olen aivan onnellisesti työtön hetken aikaa? Onko se sallittua?

Minulla on työuraa takana eläkekertymämittarilla laskettuna n. 18v. Vuodesta 2000 olen tehnyt työtä ja maksanut tellit ja lellit ja AY-maksut kiltisti. Olen ollut satunnaisia pätkiä työttömänä tänä aikana, yleensä hetken siirtymävaiheissa seuraavaan. Äitiyslomalla olin myös, mikä ei kerryttänyt muuta, kuin pinnaa. 

Nyt olen ollut työtön 45 päivää. Minulla on mielestäni varsin mainio oikeus olla vähän nyt työtön. Miksi ihmeessä niitä liiton maksuja edes maksaa jos niistä ei saa hetkellisesti nauttia. 

Kyllä, minulla on tarkoitus palautua työmarkkinoille. Minusta vain minulla on myös oikeus kaiken tämän kouluttautumisen ja työhistorian varjolla olla vähän valikoiva niiden työpaikkojen suhteen. 

Ja kiitos kysymästä, minä pärjään mainiosti. Ei kuolla nälkään eikä jäädä kodittomiksi. Autokin on edelleen olemassa ja tiukassa paikassa asuntolainakin on mahdollista pudottaa koroille. Ei, meillä ei ole mitään hätää.

Hätä olisi siinä vaiheessa jollekin toiselle todellinen, jos erään lausujan ajatusta toteuttaisin ja oikeasti menisin tekemään jotain hoitajan keikkaduunia vaikka vanhustyöhön tai sairaalaan. 

OIKEASTI!? Nyt käsi vilpittömästi ylös kuka haluaa kohdata minut ne hoitajan vaatteet päällä siellä sairaalassa. Minut, joka toki on lisensoitu hoitaja ja paperit ja EA:t kunnossa, mutta ei päivääkään varsinaista hoitotyön kokemusta sen valmistumisen jälkeen (2000) Että minun osaaviin käsiinkö ne mummot pitäisi jättää? Jättäisitkö itse oman äitisi? Minä en jättäisi edes itseäni.

Alentaa työpaikkaa koskevia vaatimuksia? Miksi helvetissä? Huvikseenko sitä korkeakoulua kuljin ja yliopistoa kärsin? Siksi, että voin tässä 45 päivän työttömyydessä hakea jotain työtä mitä vihaan, ihan vain koska tämä työttömyys nyt on jonkun muun ongelma. Ei, en ajatellut ihan juuri nyt. Minusta minulla on oikeus opettajana hakea lähtökohtaisesti opettajan töitä. Ehkä jotain sosiaalialan hommia myös, mutta lähtökohtaisesti niin, että ne kompetenssillaan kompensoivat ja boostaavat sitä opettajuutta ja sen mahdollisia sisältöjä. Vai eikö ole?

Pidemmän päälle ei ole hyvä olla kotona vaan. Siis miten niin ei ole? Tai mikä se aikaraja on? Minulla ei ole näiden 45 päivän aikana ollut kertaakaan olo, että olisin turha ja toimeton. Minulla on aikaa nyt jäsentää omia ajatuksia tulevaisuuden suhteen. Olla vastassa kun lapsi tulee koulusta ja nauttia hänen seurastaan. Aloittaa omia projekteja ja työstää niitä ajallisesti hyvinkin intensiivisesti päivisin. Saan etuoikeuden laittaa ruokaa perheelle, enkä aina vain istua valmiiseen pöytään. Ei, tämä ei ole turhaa ajan haaskausta, tämä on vain nyt tällä hetkellä jotain erilaista verrattuna työarkeen. 

Jo toisena työttömyyspäivänä alkoi yllä olevien lauseiden lista. Voi sinä raasu. Minä raasu. Työtön YH-mutsi. Ehkä me kuollaan nälän sijasta sääliin. Ilme jolla jotkut ihmiset minua katsovat ja miten olenkaan kuullut kolmansien osapuolien huolen ilmaisun tästä ihmiskohtalosta. Voi elämä. Saatan jopa alkoholisoitua. Eilenkin perjantaina ostin viinin, kevyen Ranskalaisen. Voi huoli. 

Meidän yhteiskunta on sillä tavalla jännä, että se työ määrittää meidät oikeastaan kokonaan. Minähän olen tässä opettajuudessani varsin oivallinen yksilö jonka status on suhteellisen korkea yhteiskunnan silmissä. No voi jumalauta. Nyt toisen kerran käsi ylös, joka tämän pienen punkkarin kohdatessaan ensimmäisenä miettii sitä yhteiskunnallista statusta. 

Kun minun mielestäni se työ ei voi olla oikeastaan se mittari millä me toisiamme lopulta järjestykseen laitamme. 

Ajatus elämän ehtoo puolella, kun makaan siinä miettimässä elämääni ja ihmisiä retkeltä. Onko ajatus sellainen, että 

kylläpä se lapsuusystäväni, siskoihmiseni Maija olikin sitten ystävänä mainioin koska oli niin äärettömän älykäs ja noheva, että ihan sen seitsemän vuotta sitä yliopistoa kulki saavuttaakseen sen englanninopettajan pätevyyden ja kansankynttilänä kulki koko työuransa niin vimpanpäälle, että tyhmempää oksettais? 

Vai olisiko se ajatus kuitenkin sellainen, että

Kylläpä minä sainkin etuoikeuden kulkea koko elämäni tuo Maija rinnallani kaikissa elämän vaiheissa, omana itsenäni kasvaa nuoreksi ja aikuiseksi ja jakaa kaiken. Olipa huikea elämän mittainen ystävyys joka sitoo meidät yhteen ja tekee meistä yhdessä parempia ja antoi voimaa tähän lopunhetkeen asti?

 Tällaista minä ajattelen. Työ määrittää tietenkin monia asioita, enkä toki itsekkään noita kouluja olisi jaksanut raahustaa läpi tai edelleen hakea opiskelemaan, ellei sillä olisi suora yhteys siihen mitä voin ja saan tehdä työkseni. Tai palkaksi menetetystä vapaa-ajasta. Kyllä, minä haluan korkealle ja paljon. Arvostan älykkyyttä ja asemaa, mutta se ei voi olla se mittari millä sitä ihmisyyttä mitataan. Se voi nimittäin loppua kuin seinään. Elämä on kusipää.

Se mitä teen sen kaiken työajan ulkopuolella, millainen ystävä, puoliso tai äiti olen, on ne asiat jotka minusta jää kun se ehtoo puoli kääntyy yön tummaan. Ja niitä asioita minä aion vaalia. 

Tämä työttömyys tässä kohtaa elämää ei ole ongelma, ei minulle, eikä sen pitäisi olla kenellekkään muulle myöskään. Ihmiset voisivat nähdä tämän aikana, jolloin minulla on mahdollisuus kehittää jotain hyvää itsessäni ja ehkä saada aikaan jotain uutta ja erilaista. 

Ehkä tästä seuraa jotain mikä sitten antaa jotain erilaista meille kaikille. Ehkä tässä hetken hengähdystauossa uraoravanpyörästä piilee tilaisuus testata yhteiskunnan järjestelmien toimivuutta, nähdä kannattavuus niille kuukausittain palkasta meneville maksuille tai ehkä kokeilla elää rahalla, joka on kuitenkin noin kolminkertainen verrattuna peruspäivärahalla ja muilla tuilla syystä tai toisesta kuukausittain elävillä ihmisillä. Ja niitä ihmisiä on nimittäin paljon. Tämä antaa jälleen perspektiiviä elämään ja inhimillistää myös allekirjoittanutta asioiden äärellä, jotka tuppaavat hämärtymään työelämässä ollessa. 

Minä haluan olla tulevaisuudessa se opettaja, joka tietää mistä puhuu. Minä haluan kouluttautua lisää ja päästä asemaan jossa minulla on mahdollisuus vaikuttaa. 

Mutta juuri nyt minä haluan nauttia elämästä ja niistä maksuista jotka olen tunnollisesti hoitanut juuri tämänlaisia tilanteita varten, kun hallitus päättää leikata juuri minun työsaralta, pitää yhteiskunnassa olla moraalisesti ja eettisesti ilman häpeää mahdollisuus nojata taaksepäin ja antaa järjestelmien kannatella, kunnes minä löydän jälleen oman uuden polkuni.

Tätä minä ajattelen. Ajattele sinäkin. Elämä voi olla kusipää ja ihminen löytää itsensä tasan samasta tilanteesta juuri silloin, kun se oma ääni on tuottanut noita listan asioita jollekin toiselle. Ajattelematta. 

Ajatuksella: Ylpeästi Työtön.