Terveisin Vittupää.

Herkkyys. Herkkä ihminen. Herkkä tunteinen. Herkkä sielu. Ihan vaan herkkä. 

Joo en ymmärrä. En ymmärrä herkkyyttä. En puhu herkkää. Täysin sama asia kuin masennus. En pysty samaistumaan, ymmärtämään sen tuomaa tunnetta. En osaa empatialla kohdata ja samaistua, ainoastaan järjellä ja tiedolla kerrytettyyn ymmärrykseen, mitä ihminen käy läpi ja miten elämän kokee, näkee ja tuntee. Empatialla osaan ainoastaan kohdata ihmisen ja vain hänet. En taustalla olevia tunteita mitkä johtuvat sairaudesta. 
Herkkyys on aivan täysin samanlainen musta-aukko minulle.

Yritä olla vähän vähemmän mulkku. Kiitos.

Minulta puuttuu se ymmärrys, jolla kohtaan näiden ominaisuuksien kanssa elävät ihmiset. Kohtaan vain ja aina se ei ole mitenkään kovin sileää ja pehmeää. Ymmärtämättömyydessä tunnetasoiseen kanssakäymiseen jopa kovaa ja viiltävää. 

Tarkoitettua kovuutta ja viiltävyyttä? Ei. Ei ikinä lähtökohtaisesti ilkeyttään ajateltua, vaan harkitsematonta ja suoraa kovaa kohtaamista, mutta sisältä pehmeää ja tavoitteiltaan jopa kaunista suoruutta. Totaalisen päin persettä vain sanoina aseteltua. 

Se meni jotenkin rikki suusta ulos tullessa. Ajatuksena se kuulosti viisaalta. Sanoina täysin kusipäiseltä. 

Tilanteita jossa asia on mennyt ajatuksen jälkeen vähän pilalle, on useita. Ajatus jonka tarkoitus oli olla ilmaisu samanlaiselle ihmiselle, kuin minä. Ihmiselle jonka herkkyys useimmiten on pakkasella ja henkinen mulkkuus totta. Toisaalta voiko sitä herkkää herkkyyttä vahvistaa? 

Minun on näissä tilanteissa useimmiten todella vaikea hahmottaa sitä loukkaantumisen määrää. En osaa herkkyydessä mennä toisen asemaan ja ymmärtää miksi sanoamani ei ole vain suoruutta, vaan vittupäisyyttä. Miksi en edes opi, vaikka tämän vittupään kanssa olen taivaltanut jo melko kivan ajan? 


Ja tämän ajatuksen rinnalla kulkee se vittupään ajatus:

Miten helvetin kauan pitää jaksaa hurrata ja lohduttaa? Onko nyt niin, että toinen saa hajoilla hetken ja toisella se hajoilu on kestänyt jo perkele 20 vuotta?! 20 vuotta saanut miettiä miten sanansa asettaa, ettei nyt vaan sattuisi mitään. 

Tästä pääsenkin itse ongelmaan. Kun minä en jotain ymmärrä, menee minulla hermo. Alkaa niin helvetisti ärsyttää ja vituttaa, että pitääkin olla vaikeaa. Sitten pitäisi vielä itse ymmärtää mikä lause tai ilmaisu se kaikkein pahin oli tai mikä sisältö laukaisi kuulijassa sen loukkaantumisen. 

Se etten itse jotain ymmärrä tunnetasolla, aiheuttaa siis turhautumisen silloin, kun minulla pitäisi olla se hetki pyytää anteeksi tuottamaani pahaa mieltä. Anteeksi kyllä pyydän aina ja vilpittömästi olen pahoillani aiheuttamastani. Tilanne vain ei kovinkaan paljon muutu, mikäli en itsestäni tätä vikaa saa korjattua. Toistan itseäni. Millainen on kultainen keskitie?

Kun olin nuori, olivat sanomiseni ja ilmaisuni hyvinkin kovia ja viiltäviä. Ne, ketkä ovat matkaa kanssani kulkeneet sen 30 vuotta, omaavat huikean taidon puhua Helosta. Kuulla asia sen kaiken viiltävyyden takana. Ymmärtää se sisin mitä väritin liian tummalla kynällä. Hahmottaa virkkeen matka mielipiteeksi ilman arvostelua. 

Ikävä kyllä tämä taito ei ole kaikilla. Ja sen minä usein unohdan. Ikävä kyllä virkkeen matka mielipiteeksi on välillä ollut hyvinkin kuoppainen. Anteeksi niille, jotka kokevat saaneensa osansa niistä kuopista. 

En tarkoittanut loukata.

Ongelmani jatkuu suorilta tästä. Kun tämä suoruus ei voi olla se muuri, jonka taakse menen piiloon typeriä lauseitani. Aivan turhaan kerron loukatulle, että ajatus oli kaunis. 

Kun suoruudessani suoristaudun vertaiselleni, saan samalla mitalla takaisin. Se useimmiten on tarkoitusperiltään hyvinkin samanlaista kuin omat suorat lauseeni. Se harvoin on vain loukkaukseksi tarkoitettu puolustushuuto. Olenkin oppinut arvostamaan suunnattomasti näitä ihmisiä, joiden feedback on tarkoituksellista ja herättävää. Minä en voi laukoa täysillä kantamatta siitä vastuuta. 

Opi muija.

Ehkä minä opinkin. Opin ymmärtämään niitä, joiden maailma ei ole kuin omani. Opin, että sanomisillani ei aina ole se kaiku, jonka itse tarkoitin olevan, ajattelemattomuuttani. 

Saatan vaikuttaa teflonilta, jota ei pienet purot pahastumisissa hetkauta. 

Kyllä hetkauttaa.

Jokainen aiheuttamani pahastuminen hetkauttaa ja haluaisin oikoa sen välittömästi. Tähän ikään mennessä olen myös ikäväkseni oppinut, että kaikkea ei pysty oikaisemaan. On vain hyväksyttävä tosiasia, että mikäli minä toimin tietyllä tavalla, saattaa sen seurauksena tapahtua menetyksiä ihmissuhteissa. Toisaalta tähän ikään mennessä olen onnistunut jostain kumman syytä vittumaisuudestani huolimatta kerryttämään varsin mainion joukon yksilöitä kanssani kulkemaan. 

Että onko tämä viiltävyys nyt vain jälleen yksi defenssi jolla itseäni suojaan? Miltä?

Ärsyttäviltä turhanpäiväisltä yksilöiltä? Ei semmoisia ole olemassakaan, on vain erilaisuutta.

Rikki meneviltä yksilöiltä joutuu kuitenkin raahaamaan mukanaan kriisistä kriisiin? Tuskin.En luopuisi noista yksilöistä ikinä!

Joltain joka voisi sanoa vielä pahemmin ja päästä minun nahkani alle? No niitä on jo päässyt. 

Herkät ihmiset, te jotka keikutatte minun venettä.
Olen ehkä löytänyt ihmityypin joka pelottaa minua. Samoin kuin yltiö rauhalliset, lapsilleen lässyttävät henkilöt, erittäin ujot tyypit tai ne joilla on trivialpursuit ja kielipoliisin käyttöjärjestelmä päässään. Niitä minusta saa ja pitääkin vähän pelätä.

Tämän avautumisen tarkoitus ei ollut aiheuttaa nyt sitten pahaa mieltä yhdellekkään herkälle. Tämän tarkoitus ei ollut olla manifesti suoruudelle tai vittumaisuudelle (tai ehkä vähän.)

Tämän tarkoitus oli jäsentää allekirjoittaneen päähän omaa toimintaa suhteessa toisenlaisiin ihmisiin, avata ajatus muureista.

Loppuun: Jos minun muuri on suoruus, kun tilanne ei miellytä, voiko herkkyys olla toisen muuri ja sen taakse helpointa kyyristyä jos asia ei miellytä? 

T: Vittupää