Koti on ihmisen sielun peili

Siellä näkyy Elämä.

 

Niin minä sen koen. Paikkana joka ilmentää asujaansa. Paikkana jossa näkyy ehkä kerrostumat, ehkä täysin uusi alku. Riidat ja sovinnot, alut ja loput. Koti on jotain, missä ihminen on alaston. Se on tila ilman rajoja. 

Voi että se olisikin oikeasti ihanaa, jos näin olisi kaikissa maailman kodeissa. Ikävä kyllä niinhän se ei tietenkään ole ja siitä minä olen henkilökohtaisesti surullinen niinä hetkinä, kun omassa kodissani saan ajatuksen:

Oletpa Sinä koti ihana, kiitos siitä.

Jokainen meistä on varmaankin vieraillut monenlaisissa kodeissa. Toiset näyttävät samalta, kuin oma, toiset hyvin erilaisilta. 

Olen huomannut sellaisen asian kuitenkin, mikä yhdistää meitä kaikkia. Kaikilla on se tila, jota ei halua esitellä vieraille niinkään, tai joka "ei ole valmis". Tila jossa aina tavarat kertyvät ja tila johon ei oikein osaa edes 20v. jälkeenkään sommitella yhtään huonekalua tai kasvia. Meillä kaikilla on se heikko kohta kodissamme. 

Myös niillä jotka itse piirsivät, rakensivat, sisustivat ja asuttivat sen kodin. Myös heillä on niitä kohtia. Toki kaikki eivät välitä pätkääkään tai eivät vaan itse näe tilan potentiaalia samoin kuin minä, tai sinä. 

Tämä onkin tarina kodista, jossa on tilaa olla kesken, rempallaan, minun mielestäni kaunis ja sinun mielestäsi aivan mahdoton. Koti jossa asuu vähän kummallisia ihmisiä. Mutta omasta mielestään aivan tuikitavallisia. Samanlaisia, kuin kaikki muutkin. Kuitenkin kodissa, josta lähes jokainen on jotain mieltä. 

Tässä kodissa arvostetaan, ekologisuutta, kotimaisuutta, designia, kauneutta, älyttömyyttä, epäsopivuutta, kestävää kehitystä monella tasolla, turhamaisuutta, arvoa ja varsinkin sen nousua, laatua, kestävyyttä, hullunkurisuutta ja vallattomuutta, käytännöllisyyttä ja toimivuutta arjessa ja välillä jotain, joka ei toimi sen toimivuuden kanssa

Minulle moni asia on kuin juurikin sellainen maailman kaunein korkokenkä. Pakko olla ja käyttää vaikka miltä tuntuu. Ihan vain, koska se kauneus!

Meidän pienessä kodissa tilaratkaisut ovat ensisijaisen tärkeitä. Ja koska keittiö esimerkiksi on vuodelta 1938, ovat ratkaisut sitten juurikin se isän lapsuuskodin jakkara ehkä vuodelta juuri sen 1938.

Aaltomaljakko vitriinissä on minusta koko tämän kansan ja suomalaisuuden irvikuva. Kun kaikki, siis aivan kaikki suomalaiset yhdessä samaan aikaan huokaavat miten on niin ihanaa, kun on tätä Suomalaista designia. Niin miten paljon se nyt sitten on jotain erityistä ja ihanaa? No on se minulle siinä mielessä, että se on kaunista tuo Aalto ja tulppaanit näyttävät huikeilta täyttäessään tuon vaasin. 

Että ehkä sitten niin, mutta design määritelmä on minulle kuitenkin ehkä jotain hieman erityisempää. 

Minuun iskee pohjoismainen ja skandinaavinen muotoilu. Valaisimissa ja esineissä erityisesti. Ja niitä nyt sitten on varmaankin tasan kaikissa Tanskalaisissa ja Ruotsalaisissa olohuoneissa. 

Mutta en valita. Minä tahdon sen Kay Bojesenin Seepran. 

Toivon sen nyt tässä syntymäpäivänäni lahjaksi. Niitä saa Stockmannilta.

Tästä pääsenkin mainiosti Iittalan ja Marimekon siivittämänä avaamaan sitä kotiani sellaisena, kuin minä sen näen. En nimittäin näe sitä niinkään esineiden, astioiden tai sellaisen kautta. Minä näen sen näin:

Suojatienä eteisen seinällä. 

Sisustuselementteinä, jotka ovat vahvasti sidoksissa vuodenaikaan, mutta siinä aina, ympäri sen vuoden ja ne ajat. Elementtinä tämä ilmaisee vahvasti rakkauden samaan asiaan.

(Aivan helvetin ärsyttävä siivotessa. Sisustuselementti on sana laiskuudelle roudata nuo nyt jumalauta auton takakontista johonkin muualle, kuin eteisen lattialle ja siitä tuohon.)

Epäkäytännöllisenä, aina väärässä paikassa olevana. (Molemmat)

Kädestä vain johonkin tippuneena. 

Kertoo myös tarinaa lapsen askarteluiden arvostamisesta, tai ei arvostamisesta. 

Asioina, jotka vain ovat omaksuneet roolinsa. Tämä kantaa suuren vastuun perheen pipoista ja lapasista eteisen seinällä.

Muutossa ainoan koukun löytäneitä juttuja, jotka eivät ole muita koukkuja enää halunneetkaan kohdata viimeiseen vuoteen.

(Nahkamekko on aina nahkamekko. Myös seinällä pölystä harmaana)

Lapsen leikkejä, jotka ovat muuttaneet pysyvästi olohuoneen puolelle karmiin asumaan. 

(Muutossa mies myös asetteli nuo suitsuke rasiat tuohon, etteivät häviä. No eivät todella ole kyllä vuodessa tuosta mihinkään hävinneet)

Niinä alueina, joita ei haluaisi näyttää kenellekkään. Mutta pienessä kodissa sen ollessa heti eteisessä, aika mahdoton edes haaveena. 

(Onneksi taulu yllä ymmärtää asian laadun, kirjaimellisesti)

Musiikilla on suuri merkitys. 

Yhdessä soittaen ja laulaen aikaamme vietämme. 

Piano, tuo maailman epäkäytännöllisimmän kokoinen ihana rakas soittopeli.

(Pianon päällinen on sama, kuin joku olisi rakentanut seinään sopivalle korkeudelle tason, se huutaa kaikkia asettamaan siihen kaikkea siihen ei kuuluvaa. Piano teki sen vielä jumalauta kahteen tasoon, kahteen kertaan mahdollisuuden kerätä sitä rojua ihan 140cm mitalta. Upeaa)

Mutta en minä valita. Se että täällä nyt sattuu asumaan vähän kummallisia ihmisiä kummallisine tapoineen, on kuitenkin minun perhe. Olen sen valinnut ja sitä minä rakastan. 

Tämä kaikki antaa mahdollisuuden minulle toteuttaa rauhassa milloin mitäkin päähän pistoa. 

Maalata rauhaa kylppärin kaakeleihin.

Värjätä keittiö niin levottomaksi, että ellei se auronko paista niin ainakin sisään astuja kuvittelee lääkityksen hoitaneen koko kesän paikalle. 

Piirtää, liimata, maalata ja täyttää arkisia asioita näyttämään joltain aivan muulta. 

Se on kuulkaa rakkautta se. Ja tämä onkin minun koti, meidän koti. Täällä jokainen saa kasata omat villasukkatorninsa mihin haluaa. 

Täällä on tilaa hengittää ja antaa elämän virrata.

Tämä on koti,

 jossa läheisyys menee lopulta kaiken muun edelle.