Pari suhdetta ilman biologiaa, kiitos.

Biologinen vanhempi, Biologinen äiti, Biologinen isä. Aikamoisen isoja sanoja.

Minäpä haluankin kirjoittaa biologittomuudesta. Olen sivunnut aihetta aiemmin perhemääreessä suhteessa ystäviini. Nyt sivuan ytimessä sisällä perheessä.

Alkoi nimittäin vituttaa vähän tämä(kin) asia.

Alkoi vituttaa se, että joku ihminen on oikeutettu määritttämään se, kuka on mitäkin.
Lähipiirissäni on perheitä joiden lapsilla on pari faijaa, pari mutsia. Yksi äiti, ei yhtään isää, isä, muttei äitiä ja äitejä ja isiä muttei samaan aikaan samassa paikassa.

Minun lapsi rakensi asian näin:

Lapsi: Aika jännä, mä oon se kenellä on kaksi isää ja äiti. Ja sit vielä iskän Maija.
Mä: Eikö oo ihanaa kun sulla ihan tosi monta aikuista lähellä?!
Lapsi: No on. Mut voiko perhe olla tosi paljon enemmän?
Mä: Ai miten? Todellakin voi!
Lapsi: No kun meillä on Kaisa ja Pasi ja Karoliina ja mummi ja mummo ja Raineri ja Kotikissa Nuutinen ja Tiina ja sit vielä Paula ja Rami ja Keskisuomalaiset. Niin eikö meidän perhe ole tosi iso ja ihan sama kuka on mitäkin.
Mä: No mut nyt sä olet ymmärtänyt elämän syvimmän tarkoituksen. Sä olet mitä sä elät ja näköjään se miten sä kelaat, on jotain mikä on musta maailman siisteintä. Sä poikani näköjään tajusit kahdeksan vuotiaana sen mihin mulla meni pari suhdetta ja yksi avioliitto. Lapsissa asuu viisaus.

Perhe, Rakkaus, Välittäminen. Siinäpä onkin useampi sana jolla on lopulta todella vähän tekemistä biologian kanssa.

Isänpäivänä meidän perheessä lapsi halusi aamulla järjestää samat kakut ja setit, kuin aiemmin biologisen ydinperheen koossa ollessa. Ehdottomasti. Jollekkin myös minun täytyy heti aamusta näyttää se rakkaus ja välittäminen. Sopii hyvin.

Aamulla leivottiin ja heräteltiin ja lahjottiin ja rakastettiin. Biologittomuudesta riippumatta.
Iltapäivällä kahviteltiin kaikki samassa pöydässä, biologialla ja ilman. Kerrottiin kuulumisia ja halittiin poikaa. Pelattiin pleikkaa ja ihmeteltiin uusia juttuja koulussa.
Biologialla ja ilman, minun kotini ovet, ovat myös lapsen kodin ovet ja lapsen rakkaat saavat kävellä siitä sisään koska vain ja kokea tulonsa tervetulleeksi.

Isänpäivä oli minulle vähän raskas. Ei ollut omaa isää kenelle soittaa perinteistä ja jäykästi jaaritella kuulumisia ja samalla kuulla isän herkistyminen ja ikävä luurin läpi. Sielunsilmin nähdä kyyneleet silmäkulmassa kun poika kertoo ukille isänpäivän toivotukset ja ilmoittaa ikävän.

Isänpäivä myös avasi biologialla ja biologittomuudellaan ikkunan asiaan biologinen vanhemmuus. 

Tiedän siitä ainoastaan oman kokemuksen, oman poikani kanssa. Omiin vanhempiini, äitiini ja iskääni minulla ei sitä ole. Biologittomuus on siis osa minun perimääni. Olen perinyt kasvatuksessa ja rakkaudessa ne tavat toimia, tavat kohdata ilot ja surut, tavat olla vahva ja tavat olla heikko kun tilanne tuntuu toivottomalta. Biologinenperimä ei ole näitä ominaisuuksia minussa aikaan saanut.

Tämä on ehkä suurin syy, että minulla ei ole mitään ajatusta tai prosenttia miten kukakin voi rakastaa lasta ilman biologista perimää. Minulla on vain 100% luotto siihen, että lasta voi rakastaa ilman sitä biologisuutta. Minun vanhemmat tekivät sen sataprosenttisesti. Äiti onneksi vielä tekee edelleen.

Minun perheessäni rajat ovat aina olleet ydinperhe-ajattelun ulkopuolella.
Minun perhe on aina käsittänyt sisäänsä kuuluvaksi tätejä, serkkuja, setiä, enoja, mummeja ja pappoja ja naapurin Maijan äitin ja iskän ja kaiken muun suvun kahden talon päästä. He ovat minua kasvattaneet ja pitäneet hyvänä.
Tämän lisäksi minun lapsuudenkodissa esimerkiksi joulut ovat aina olleet avoimien ovien päiviä. Minun kotiin on aina voinut ystävät kävellä sisään ja kaikille on ollut tilaa ja rakkautta. Meillä ei ole kukaan ollut ylimääräinen, biologialla tai ilman.

Tässä uusiosirkuksessa ei ole puolikkaita ihmisiä. Meillä ei puhuta isä- tai äitipuolista. Meillä puhutaan juuri siitä mikä sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta. Mikään ei ole keneltäkään pois. Tuo Peter Pan joka meidän kanssa elämää jakaa, on omalla olemisellaan, käytöksellään, vastuunotollaan ja rakkaudellaan ansainnut paikkansa lapsen sydämessä ja ansainnut elämänsä ensimmäisen isänpäivän lahjoineen.

Ensimmäisen isänpäivän ansio oli iso kiitos myös minulta. Kiitos siitä, miten ihminen vain tulee ja ottaa paikkansa tässä perheessä. Välittää ja huolehtii. Jakaa vastuun ja on vilpittömän onnellinen lapsesta ja iloitsee tämän asioista. Ja lähtee esimerkiksi koululle isänpäivän kahvihetkeen lapsen kanssa tuntematta ainoatakaan isää tai pohtimatta voiko sinne mennä jos ei edes varsinaisesti ole se isä. Menee vain ja hoitaa asian, että lapsen ei tarvitse olla se ainut joka on yksin.

Biologinen vanhemmuus ja vanhemmuus ilman biologistaperimää, ovat tasa-arvoisia tässä perheessä. Kukaan ei ole toistaan tärkeämpi tai vähempi arvoinen.
Joskus biologittomuus saattaa olla jopa jotain enemmän. Itse koen oman elämäni biologittomana jäsenenä tässä perheessä ja suvussa antaneen ajatuksen, minua on todellakin haluttu ja minua on odotettu. Tätä samaa ajatusta jatkan nyt tässä omassa perheessäni. Tämä on tahdon asia, joku tahtoo oppia rakastamaan ja kasvattamaan toista. Tahtoo olla lähellä ja antaa itsestään ja vastavuoroisesti saada jotain niinkin pyyteetöntä ja suurta, kuin lapsen rakkaus. Tässä perheessä ei olla, koska on biologisesti velvollisuus kantaa vastuu, tässä perheessä ei olla, koska on pakko. Tässä ollaan koska aidosti tahdotaan ja halutaan. Ja se jos jokin on melkoisen kantava voima ja iso juttu, se.

Osaan olla hyvinkin kiitollinen tästä ja arvostaa. En pitää itsestäänselvyytenä tai asiana, joka on normi.
Rakastan perhettäni ja toivon tämän ajattelun siirtyvät kasvatuksessa poikaan, joka ehkä tulevaisuudessa omaa yhtä ison sydämen ja osaa rakastaa toista,

biologialla tai ilman.