KesäFu***nLoma

Ajatus pitkistä lomista oli yksi kriteeri jota pohdin ammattiani valitessani. Siis olinko sittenkin idiootti?

Kukaan ei kertonut, että kannattaisi miettiä niitä loma-aikoja siltä kannalta, että lapsihan on tasan saman ajan lomalla. Ihanaa? 

No ei perkele todellakaan. 

kaksi ja puoli kuukautta silkkaa iloa ja riemua, yhdessä oloa ja vapautta. 

Kaksi ja puoli kuukautta silkkaa läsnäoloa ja tekemisen puutetta, yhdessä kyllästymistä ja rahattomuutta.

Kyllä, lomailu nimittäin maksaa enemmän kuin arki. Tai ei välttämättä, mutta minä nyt olen ihminen joka lähtökohtaisesti haluaisi lomalla tehdä jotain muuta, kuin käydä pyöräilemässä ja syödä makaronilaatikkoa, viisi päivää putkeen. 

Että voi helvetti. Kun aamulla herää sen ihanan ihmistaimen silittelyyn uuden päivän äärellä innoissaan tulevista mahdollisuuksista ja jo tunnin päästä molemmille on aivan totaalisen selvää, että hermot ehti mennä jo ennen aamukahvin ulos tuloa. 

Miksi näin? No siksi, että minussa on kromosomihäiriö joka ilmenee kykenemättömyytenä toimia viihdytystoimistona joka jumalan päivä. Se ilmenee myös kykenemättömyytenä itse mieltämään lomaksi aikaa, jolloin joku muu taho ei huolehdi lapsen ruokailusta lounasaikaan. Se ilmenee kykenemättömyytenä sietää tilannetta, jossa juuri sanoneena hetkestä kirjan parissa, kuulen minuutin välein kysymyksen: äiti ootko jo ollut hetken ja tuutko jo tänne katsomaan sitä tai tätä tai pitämään autosiltaa tai katsomaan kun jotkut kuvottavat limaölliäiset likaa ikkunaa tai Youtubessa maailman rasittavimman kuuloinen tubettaja kertoo omasta mielestään hauskaa tarinaa säestäen sitä kiljunnalla ja kiroilulla. Kyllä, kykenemättömyys tähän on valloilla täällä. 

Toki ison osan ajasta lapsi painelee kavereiden kanssa ulkona tai meillä kotona. Mutta ei sekään aika nyt mikään spa-hetki kyllä ole. Koko ajan saa pohtia hengissä pysymisestä, vastata puhelimeen saanko mennä sinne tai tänne tai tulla meille tai mennä jollekkin. Ja juuri, kun uskallat vaipua horrokseen kirjan kanssa tai Areenaa tuijottaen, avaimet rapisee lukossa  ja lapsi naama veressä seisoo eteisessä kertoen tarinaa pallosta ja puusta ja kallioista ja tyhmästä kaverista. Jep. No se hetki oli sitten siinä. 

Mutta pitäisihän minun nyt äitinä tietää ja sietää, että se on kuulkaa ihan lyhyt pieni hetki kun lapsi on pieni ja tarvitsee minua tässä mittakaavassa. Jep. No ei tunnu lyhyeltä tässä nyt edes tämä kesäloma. 

Kuulen usein ihastelua miten kivaa olisi, jos oma loma olisi pitkä. Tervetuloa tänne sitä viettämään. 

Vastaamaan jatkuvaan valitukseen kun ei ole mitään tekemistä ja kaikki on tylsää ja kukaan ei voi olla ja ruoka on pahaa ja tämä aikuinen tässä yksinkertaisesti maailman typerin yksilö jota vihataan ihan säännöllisesti päivittäin vaikka minkä syyn takia. Eilinen syy oli, että hampaiden pesu ei ollut sujunut mallikkaasti ja tarjouduin auttamaan. Toissapäivänä se oli, kun piti lähteä mummille syömään ja sinne vihdoin huudon kanssa päästessä uudelleen, kun piti lähteä sieltä kotiin. Että Tervetuloa. Olen kyllästynyt vihaan vähintään yhtä paljon kuin tämä maailma. 

Tietysti tähän lomaan mahtuu myös mainioita hetkiä jolloin myös itse kokee nauttivansa. Retket kallioille tai Korkeasaareen tai mökille tai johonkin missä tekeminen on läsnä myös ilman minua.

Yhdessä tekeminen jonkin asian äärellä on parasta ja oma ilo nähdä lapsen kehittymisestä vaikka skeittaamisessa, on suunnaton. Tekeminen ei vain aina ole se mahdollisuus, olen lautapeli ja rakentaja ihminen. Olen se joka haluaa tehdä jotain konkreettista kuten pyöräillä tai uida. Vihaan leikkimistä ja pleikkaa. Siinäpä ne sadepäivien ja kaverittomuushetkien vihauskohdat tavallaan varmaan jo aukesivatkin. Että en tee ikinä mitään ja olen tylsä. Hetkessä unohtuu kaikki se tekeminen edellispäiviltä tai viikolta, kun sisään astuu se yksi sadepäivän tylsä hetki jolloin ei ole mitään muuta tekemistä kuin pleikka. -Äiti sä oot niin tylsä ja tyhmä, kun sä et KOSKAAN tee mitään mun kanssa. 

Onko 12h jumalauta KOSKAAN?! On, kun ikää on 8v. 

Mutta mikä siinä nyt sitten on niin vaikeaa sietää sitä läsnäoloa? Olen tullut siihen tulokseen, että tietoisuus kokonaisuudesta. 

Minulla tämä loma menee samoin kuin vuosikin sitten. Neljä pvää kuukaudesta, kahden päivän pätkissä, voin nauttia ihan ikiomasta lomasta ja katsoa auringonnousua ja laskua ilman velvoitteita. Saan istua hiljaa itsekseni ja kukaan ei vaadi minulta mitään. Saan istua sylissä ja kuulla vain toisen aikuisen. Saan hullaantua hetkestä ja tehdä päättömiä ratkaisuja ilman ajatusta huomisesta. 

Minusta loman pitää olla vähän vallaton. 

Ja tämä tietoisuus kokonaisuudesta, sen kestosta, sen tarvitsevuudesta, sen hinnasta rahallisesti, sen järjestämisestä, ne ovat ne, jotka aiheuttavat jo valmiiksi sen sietämisen vaikeuden. 

Olen itsekäs tiedän.

Tavallaan voin kysyä itseltäni, onko se neljä päivää nyt sitten perkele EI YHTÄÄN?! 

No on se kyllä välillä.

Tähän kesään myös kuitenkin kietoutuu huikea erilaisuus verrattuna viime kesään. 

Se on toisen aikuisen läsnäolo.

Kun joku muu aivan uskomattomalla intuitiolla lukee minua ja lasta, huomaa ohimoilla kiristyvät suonet tai sisällä kuplivan ilon. On hän samalla hetkellä kartalla, samalla sivulla ja ottaa tilanteen haltuun riippumatta tilanteen laadusta. Saumattomasti huudon hetki muuttuu toisen (huomattavasti rauhallisemman, pitkähermoisemman, rakkaudella asioita lähestyvät) aikuisen hallussa eteenpäin menoksi ja asian hoitumiseksi. Se on arvokasta olemista se. 

Tästä pääsenkin siihen miksi en lyö hanskoja tiskiin ja laita lasta koko lomaksi eri leireille pyörimään (en vähiten nimittäin siksi, että yksi leiri maksaa noin 140e). Nimittäin se oman elämän elokuva joka tässä pyörii samalla sivussa, tai keskiössä ehkä enemmänkin. Kun joku muu on läsnä tilanteissa joissa minulla loppuu ajatus. Ajatus jatkuu jonkun toisen ihmisen päässä. 

Kerron tarinan eiliseltä illalta. Oltuani jälleen se typerin ihminen ja tylsin, joka ei KOSKAAN tee mitään minulla meni vähän hermot. 

Laitettuani tavaroita sadannen kerran paikoilleen, tiskattuani kolme kertaa päivän aikana, viikattuani ja ripustettuani pyykkiä, pelattuani tunnin sitä perkeleen pleikkaa, piirrettyäni ja ihasteltuani kymmentä tarroilla teipattua pikkuautoa, istuin sohvalle ja avasin telkkarin. Viisi minuuttia istuttuani alkoi jälleen se sama nurina tylsyydestäni ja siitä olenko jo pian levännyt ja tulenko katsomaan sitä ja tätä ja sitä ällöttävää limanuljuska kuvotusta joka nyt juuri tällä sekunnilla niin helvetin upeasti valuu keittiön ikkunaa pitkin sadannen kerran, jättäen ne perkeleen limavanat mennessään siihen ihan vaan minun siivottavakseni. 

Minulla loppui ajatus. 

Taannuin sekunnissa lapsen tasolle ja aloitin sen lapsellisen vöyhöttämisen siitä mitä olen tehnyt ja miksi ja kenen vuoksi ja eikö nyt minulla ole jumalauta oikeus istua ja hetki olla ilman että joku kokoajan vonkuu jotain. Nousin ylös, puin kengät ja suoritin itseni S-markettiin ostoksille ihan vain itseni kanssa. (Joskus S-marketti on maailman rauhan tyyssija ja pakopaikka jokaiselle vähän väsyneelle jolla ajatus saattaa loppua.) 

Poissa ollessani ajatus jatkui toisen ihmisen päässä. 

Palauduin kotiin tovin päästä, yksi suklaapatukka ja liian monta tupakkaa sisääni laittaneena. Ajatuksella.

Kotona oli hiljaista. Toinen ihminen ja lapsi istuivat lapsen huoneessa taittelemassa lennokkeja ja tehden malleja jotka lentävät entistä paremmin. Tätä seurasi kilpailu lentämisestä, pituudesta, volttien ja kaarrosten määrästä. Minä istuin sängyn reunalla ja katselin tätä toimintaa ihastuneena. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan tarvetta saada sitä yksinolemisen aikaa sohvalla tai jossain muualla yhtään missään, kuin vain siinä. Sängyn reunalla seuraten näytelmää, jossa kaksi ihmistä toimivat yhteen ja jossa tämä toinen ihminen on poissaolessani saanut tilanteen hallintaan, antanut itsestään palan ja aikaansa sille, johon minulla loppui ajatus. 

Ajatus joka loppui ja jatkui jossain toisessa, jonkun toisen hellässä huomassa. Ajatus joka saavutti myös minut ja palautti sen ansaitseman rakkauden ja arvon. 

Olemassa ei ole yhtään turhaa ajatusta <3

Mutta liian pitkiä kesälomia on.