Itsekkyyden ihmemaa, tuo rakkaden rautatie

Kun kaksi aikuista rakentaa suhdetta on se aikamoinen liikenne kaaos. 

Vaatii paljon läheisyyttä, rakkautta, pussailua ja puhumista. No miten se sitten suttaantuu kun yksikköön kuuluu myös muita ihmisiä? No välillä helposti, välillä hankalasti. Se suttaantuu itsekkyydellä ja tahdolla.

Ja koska olen niin helvetin itsekäs ihminen, paneudun tässä nyt siihen. Itsekkyyteen. 

Aihe on nimittäin se itsekkyyden ihmemaa jossa kaksi aikuista etsii sen paikkansa ja rakentaa parisuhteen. Olen kuunnellut paljon tarinoita uusioperheiden aluista ja lopuista. Tarpeista ja odotuksista. 

Jäin miettimään mikä on se tarve jolla ihminen ottaa riskin ja rakastuu vaikka prosentit huutaa epäonnistumisen puolesta (niin tutkimuksien, kuin tässä tapauksessa myös ihan vaan henkilökohtaisten epäonnistumisten muodossa), toinen ottaa riskin ja lähtee osaksi jo olemassa olevaa kokonaisuutta. Olen kuunnellut tarinoita siitä miten tuo uusi ihminen ja yhteinen elämä helpottaa arjen haasteita, joku jakaa sen arjen.

Kun minusta se olennaisin kysymys kuuluukin, onko sen uuden yksilön tarve olla se arjen helpottaja, ajan jakaja, talouden jakaja tai aikuinen joka tulee elämään minun arkeani, sillä olenhan jumalauta YH ja vähän parka joka saattaa olla hieman väsynyt tähän kaikkeen yksin. 

Olen usein kuunnellut tarinaa siitä, miten ihanaa on kun siihen omaan arkeen tulee joku jakamaan. No kyllä, mutta miten se sitten menee toisinpäin? 

Aiemmin olen kertonut huikeista lapsettomista Ystävistäni ja heidän tärkeästä roolista elämässäni. Tavallaanhan tämä Uusiosirkus on samaa sovittelua. Tai ei ilmeisesti kaikille. Näin olen kuunnellut. 

Nimittäin, kun se uusi ihminen laskeutuu sen todellakin täyttä elämää elävän YH:n arkeen, niin todellakin ajatus on, että tämä uusi ihminen ymmärtää ja sopeutuu ja löytää itse oman paikkansa siinä kuviossa. 

VÄÄRIN. Niin väärin. Kun kuka aidosti haluaa sopeutua ja löytää paikkansa siinä mittakaavassa jota häneltä odotetaan. En minä ainakaan haluaisi. En haluaisi alkaa elämään jonkun muun elämää.

Kun tässä mennään vähän sen saman asian äärelle, että muiden pitää sopeutua siihen äitiyteen. 

Ei tuo minun Peter Pan ole tullut tähän muuttumaan täysin, luopumaan ja sopeutumaan. Hän on lentänyt tähän lennättämään minua, meitä.

Tietenkin elämä on sopeutumista ja uusien tapojen omaksumista ja yhteisen kuvion rakentamista ja kaikki joutuvat luopumaan ja sopeutumaan jossain määrin. Tietenkin. 

Vastuu painaa aikuista kyllä, mutta minä en halua menettää Peter Pania tai sitoa häntä kiinni olemaan jotain muuta kuin hän on. Minä haluan lentää. 

Uusiosirkus vaatii sen tahdon haluta astua sisään johonkin, missä on muitakin ihmisiä kuin vain ne kaksi rakastunutta yksilöä. Ja tästä pääsenkin asian ytimeen, siihen itsekkyyteen. Ajatus kahden ihmisen ajasta on välillä todella itsekästä settiä. Se on pois lapsen kanssa olemisen ajasta. Se on hetkien varastamista, toisen kuin lapsen halimista, se on telkkarin katsomista toisen kuin lapsen kanssa kainalokkain. Se on myös aivan helvetin tärkeää. 

Jos minä en varasta aikaa ja hetkiä, olen itse toteuttanut sen mitä olen kuunnellut ja mistä en välttämättä ole pitänyt. Olen ehdollistanut toisen ihmisen elämään arkea, jossa on tilaa vain vanhemmuudelle, kasvattamiselle ja tilaisuuden salliessa, lapsen ehdoilla myös sille läheisyydelle. Ei huonoja nuokaan, mutta jotain muuta vaaditaan, että tuo uusi ihminen tässä kuviossa kovin kauaa jaksaa roikkua, tai minä jaksan katsoa sitä kuihtumista. 

Minulla on täydellisen itsekkään ajan aika joka toinen viikonloppu. Mutta se ei riitä siihen, että saan rakennettua parisuhteen. Tai tavallaanhan se on keskimääräisten suomalaisten läheisyyden määrä kuukaudessa. Saunan jälkeen lauantaina, mutta jaettuna kahteen viikonloppuun kahtena päivänä! 

Olen siis marginaalissa. 

Joo ei riitä. Ei minulle eikä tuolle Peter Panille. Me olemme läheisyysihmisiä. Tarvitsemme toisiamme. 

Jotta tämä Uusiosirkus on toimiva sirkus, vaatii se sitä parisuhteen rakentamista, varastettua aikaa ja hetkiä. Paljon puhetta ja tekoja sitäkin enemmän. Itse näen kokonaisuuden asiana johon panostaminen palkitsee. 

Uusiosirkukseen on ajauduttu halusta olla sen toisen ihmisen kanssa. Joku haluaa olla Minun kanssa. Ei tuo ihminen ole tähän tullut ajatuksella, Jes minä haluan olla aikuinen tuon Lapsen elämässä. Se asia on kasvanut tässä matkalla. 

Minä olen keskiössä ja minun tulee pitää huolta siitä keskiöstä yhdessä tuon toisen aikuisen ihmisen kanssa. 

Koko tämän tarinan pointti on mielestäni se, miten kaikki tämä toteutetaan. 

Ilmeisesti tämä täällä toimii mainiosti, koska lapsi käy jo ennakkoon varaamassa itselleen vuoron olla tuon toisen ihmisen kanssa. Sanallisesti näin: Äiti, sä oot ollut Miikan kanssa jo aivan tarpeeksi, pian on mun vuoro! 

Ja miksei me vietetä sitten sitä aikaa yhdessä? No daa-a, mulla ei ole pippeliä ja en kuulemma tajua mitään mistään miesten jutuista. No en tajuakaan. Ovi menee kiinni ja minulla yhtäkkiä aikaa kirjoittaa hiljaisuudessa vaikka tätä, tai jotain muuta. Elämä on vähän löytänyt uomiaan, itsekkäästi, ilman kuitenkaan että se olisi itsekkyydellään jättänyt jonkun tästä ulkopuolelle tai loukannut.

Että ehkä minä salaa vähän nautin kyllä tästä jakamisesta. Tai aika perkeleen paljon.