Onni. Siinäpä se.
Siitä on nyt pian 1.5 vuotta kun olen viimeksi tätä kirjoittanut. Maailman halvin terapia teki tehtävänsä ja salaa minusta tuli ehjä ja onnellinen. Kaiken jälkeen ja kaikilla mausteilla.
Ja voi että.. Minä aidosti luulin jo monta kertaa tällä matkalla, että no nyt, nyt minä olen onnellinen! Jes! Minä olen elossa, ehjänä, pystyn nauttimaan niin sinkkuudesta kuin vapaudesta ja menemisen riemusta! Mutta ei. Minä olin vain matkalla.
Tiedättekö sen tunteen kun tavallaan kaikki on hyvin ja niin kuin pitää, mutta tunne ei ole se mikä on kun on perillä. No minäpä tiedän.
Tämä teksti ei nyt niinkään kerro mistään perillä olosta (se tulee myöhemmin sitten, kun on sen aika) Tämä kertoo nyt siitä että onni. Kun sitä alkoi olla onnellinen ja hymyillä ja nauraa niillä silmillään, ei sille ollutkaan sanoja. Voitte uskoa, että monta kertaa istuin tämä sivu auki ja pohdin miksi on niin vaikeaa saada kirjoitettua onnesta ja siitä että minulla onkin kivaa ja elämä tuntuu hyvältä.
Mietin johtuuko se siitä, että se tuntuu tavallaan vähän tylsältä sen kaiken kriiseilyn ja pahanmielen rinnalla? Vai siitä, että siihen onneen sisältyi ehkä myös vähemmän imartelevia kokemuksia vapaudesta, sinkkuudesta ja oman itsensä etsimisestä? Vaiko kenties siitä, että onnen pelkäsi katoavan jos sitä toitottaa kaikille muille.
Onni oli jotain niin pelottavaa ja kummallista etten hetkeen tunnistanut itseäni ja sitä kepeyttä jolla tanssin katuja pitkin eikä mikään kaatunut päälleni (paitsi ne hetkelliset vapauden ilmentymät vapaaviikonloppuinani....) Mutta se onni. Voi elämä se tuntui, kuin olisi koko ajan kevät! Enää ei itkettänyt surusta vaan ilosta ja se jos jokin oli voitto!
Juurikin noin. Se on mitä se on. Onni oli minulle puolentoista vuoden hiljaisuus.
Nyt avaan taas pääni ja jatkan tätä terapiaa ja onnen avaamistani teille. Tässä matkalla on tapahtunut paljon ja vähän päälle, olen onnistunut aiheuttamaan jännitystä ja vähän kauhua viilettämiselläni ystävilleni, olen aiheuttanut pään vaivaa perheelleni olemalla vähän teini ja ennen kaikkea olen aiheuttanut valtavasti pohdinnan ja kasvun paikkoja itselleni kun olen rakentanut tätä uutta itseellistä naista joka nauraa silmillään. (Matkastani varmasti tulen jakamaan parhaita paloja myöhemmin sitten)
Mutta matkallani tein kuitenkiin joitain onnistuneita valintoja ja kykenin luomaan jotain mikä näköjään miellyttää muitakin. Matkahan kuitenkin siitä hajoamisesta kokonaisuudessaan kesti tähän päivään sen muutaman viikon vaille kaksi (2) vuotta.
Kaksi vuotta keräsin ja rakensin, mokasin ja onnistuin, iloitsin ja itkin itseäni sitä varten, että joskus olisin taas valmis antamaan itsestäni myös muille jotain. En vähiten lapselleni, vaan ehkä myös jollekin joka haluaisi palan tätä ihmistä jolla omasta mielestään ainakin on ihan helvetisti vielä annettavaa. Ainakin paranneltu versio edellisiin aikoihin verrattuna! Taru 2.0.
Ja niin kävi <3
Vaihdoin yläreunaan statuksen. Tein sen jo jokin aika sitten facebookiin. Hurjaa. En ole enää yksin ja se, että en ole enää yksin tarkoittaa luonnollisesti tässä yhteiskunnassa YH-statuksella matkaavalla vuoden mutsilla Uusiosirkusta.
Uusiosirkus. Siinäpä vasta ihanan mielipiteitä ja tunteita herättävä aihe! Juuri kuulostaa siltä, että jos onni on jotain mikä aiheuttaa vaikeuden kirjoittaa ja saa mun aivot jumiin niin tämä aihe siihen sidottuna aiheuttaa aivan varmasti sanomista!
Ja mikäs sopii minulle paremmin, kuin se aiheuttaminen, olen jälleen rakoni löytänyt!
Joten todellakin rakkaudella tervetuloa jatkamaan matkaani kanssani ja elämään tätä kaikkea myötä- ja vastamäessä!
Taru on palannut ja lupaan hämmentää isolla kauhalla taas :D
Siitä on nyt pian 1.5 vuotta kun olen viimeksi tätä kirjoittanut. Maailman halvin terapia teki tehtävänsä ja salaa minusta tuli ehjä ja onnellinen. Kaiken jälkeen ja kaikilla mausteilla.
Ja voi että.. Minä aidosti luulin jo monta kertaa tällä matkalla, että no nyt, nyt minä olen onnellinen! Jes! Minä olen elossa, ehjänä, pystyn nauttimaan niin sinkkuudesta kuin vapaudesta ja menemisen riemusta! Mutta ei. Minä olin vain matkalla.
Tiedättekö sen tunteen kun tavallaan kaikki on hyvin ja niin kuin pitää, mutta tunne ei ole se mikä on kun on perillä. No minäpä tiedän.
Tämä teksti ei nyt niinkään kerro mistään perillä olosta (se tulee myöhemmin sitten, kun on sen aika) Tämä kertoo nyt siitä että onni. Kun sitä alkoi olla onnellinen ja hymyillä ja nauraa niillä silmillään, ei sille ollutkaan sanoja. Voitte uskoa, että monta kertaa istuin tämä sivu auki ja pohdin miksi on niin vaikeaa saada kirjoitettua onnesta ja siitä että minulla onkin kivaa ja elämä tuntuu hyvältä.
Mietin johtuuko se siitä, että se tuntuu tavallaan vähän tylsältä sen kaiken kriiseilyn ja pahanmielen rinnalla? Vai siitä, että siihen onneen sisältyi ehkä myös vähemmän imartelevia kokemuksia vapaudesta, sinkkuudesta ja oman itsensä etsimisestä? Vaiko kenties siitä, että onnen pelkäsi katoavan jos sitä toitottaa kaikille muille.
Onni oli jotain niin pelottavaa ja kummallista etten hetkeen tunnistanut itseäni ja sitä kepeyttä jolla tanssin katuja pitkin eikä mikään kaatunut päälleni (paitsi ne hetkelliset vapauden ilmentymät vapaaviikonloppuinani....) Mutta se onni. Voi elämä se tuntui, kuin olisi koko ajan kevät! Enää ei itkettänyt surusta vaan ilosta ja se jos jokin oli voitto!
Juurikin noin. Se on mitä se on. Onni oli minulle puolentoista vuoden hiljaisuus.
Nyt avaan taas pääni ja jatkan tätä terapiaa ja onnen avaamistani teille. Tässä matkalla on tapahtunut paljon ja vähän päälle, olen onnistunut aiheuttamaan jännitystä ja vähän kauhua viilettämiselläni ystävilleni, olen aiheuttanut pään vaivaa perheelleni olemalla vähän teini ja ennen kaikkea olen aiheuttanut valtavasti pohdinnan ja kasvun paikkoja itselleni kun olen rakentanut tätä uutta itseellistä naista joka nauraa silmillään. (Matkastani varmasti tulen jakamaan parhaita paloja myöhemmin sitten)
Mutta matkallani tein kuitenkiin joitain onnistuneita valintoja ja kykenin luomaan jotain mikä näköjään miellyttää muitakin. Matkahan kuitenkin siitä hajoamisesta kokonaisuudessaan kesti tähän päivään sen muutaman viikon vaille kaksi (2) vuotta.
Kaksi vuotta keräsin ja rakensin, mokasin ja onnistuin, iloitsin ja itkin itseäni sitä varten, että joskus olisin taas valmis antamaan itsestäni myös muille jotain. En vähiten lapselleni, vaan ehkä myös jollekin joka haluaisi palan tätä ihmistä jolla omasta mielestään ainakin on ihan helvetisti vielä annettavaa. Ainakin paranneltu versio edellisiin aikoihin verrattuna! Taru 2.0.
Ja niin kävi <3
Vaihdoin yläreunaan statuksen. Tein sen jo jokin aika sitten facebookiin. Hurjaa. En ole enää yksin ja se, että en ole enää yksin tarkoittaa luonnollisesti tässä yhteiskunnassa YH-statuksella matkaavalla vuoden mutsilla Uusiosirkusta.
Uusiosirkus. Siinäpä vasta ihanan mielipiteitä ja tunteita herättävä aihe! Juuri kuulostaa siltä, että jos onni on jotain mikä aiheuttaa vaikeuden kirjoittaa ja saa mun aivot jumiin niin tämä aihe siihen sidottuna aiheuttaa aivan varmasti sanomista!
Ja mikäs sopii minulle paremmin, kuin se aiheuttaminen, olen jälleen rakoni löytänyt!
Joten todellakin rakkaudella tervetuloa jatkamaan matkaani kanssani ja elämään tätä kaikkea myötä- ja vastamäessä!
Taru on palannut ja lupaan hämmentää isolla kauhalla taas :D
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki ajatukset ovat sallittuja, mutta asialliset auttavat jatkamaan :)