Mikämikä-maa

Kotonani asuu Peter Pan. 

Tämä Peter Pan osaa taikoa. Hän osaa saada minut nauramaan ja hän osaa saada minut tuntemaan niin kovaa, että melkein itkettää. 

Tämä Peter Pan vie minut joka päivä Mikamikä-maahan ja vaikkei elämä olisi joka hetki taikaa täynnä, on se sitä kyllä minulle. 

Minä en kyllä varsinaisesti ole tuo kiltti Wendy..

Enemmänkin tuo vittupäinen Helinä keiju.

Mutta huomaan imeväni ihmisestä jotain positiivista myös itseeni.

Tämä kirjoitus kertoo nimittäin siitä, että minua ei voi muuttaa, minä en voi muuttaa ketään.

En edes halua.

Mutta se mitä minä haluan ja voin tehdä, on kasvaa samaan suuntaan.

Huomaan päivittäin rakentavani itseäni suuntaan, joka ei ole vain minun oma tahtotila ja itsekäs ajatus tulevaisuudesta. 

Se on Mikämikä-maa. Meidän Mikämikä-maa.

Aiemmin olen puhunut paljonkin siitä, miten minun kompromissi-kiintiö on nyt täynnä. Kyllä, se on sitä edelleen. 

Mutta se mikä on muuttunut tässä Uusiosirkuksessa, on se, että hassusti huomaan etten olekaan yksin kompromisseineni. Joku haluaa vilpittömästi yhteistä hyvää ja tehdä omalta osaltaan myös niitä kompromisseja. Huikeeta!

Vielä ollaan niin alkumetreillä, että vaikea sanoa miten lopullisesti nämäkin asiat lutviutuvat ja löytävät paikkansa, mutta suunta on nyt yhteinen. 

Mikämikä-maa on mielentila.

Arki tässä Uusiosirkuksessa vaatii usein niitä taikoja ja keijupölyä. Kun uudet tavat kohtaavat jo aika hioutuneet taistelumoovit ja henkisen väännön koteloitumiset, on tilanteet välillä melko raflaavia. Sirkus sanana Uusion perässä ei siis ole sattumaa. Eikä varsinkaan Satumaa...

Suureksi ihmeekseni olen kuitenkin havainnut, että olemme onnistuneet aidosti luomaan tilan jossa kaikilla on oikeus ja mahdollisuus olla juuri sitä mitä on. 

Suurin iloni oli huomata miten lapsi kokee turvakseen saada raivarit myös sille Peter Panille. Suuri osoitus se. 

Jopa minä uskallan olla se vittupää välillä. 

Luulen, että nämä uskaltamiset jotuvat suuresti siitä miten tuo Peter Pan on tähän Sirkukseen sisään astunut. 

Joku kysyi tovi sitten, että miten me oikein näin nopeasti edes aloitettiin keskustelu tästä elämisestä näin, lähellä, kiinni toisissamme, kokonaisuutena. Jäin miettimään...

Ei mitenkään, ei me olla keskusteltu koko asiasta ehkä ollenkaan.

Me olemme vain eläneet juuri niin kuin niissä hetkissä on tuntunut hyvältä. Ja näin se on tuntunut kaikista parhaimmalta.  

lähellä, kiinni toisissamme, kokonaisuutena.

Ehkä siksi uskallus hypätä johonkin näin isoon johtuukin siitä, että me kaikki olemme valmiit taistelemaan sen puolesta.

Ei vähiten tuo Peter Pan jolla taito lentää ja saada siten myös meidät muut lentämään.

Elämä on seikkailu ja arki on juhla

<3