Minä haluan ihmisen.

Minä haluan kumppanin. Siis haluan, en välttämättä niinkään tarvitse. 

Tilanne on nimittäin kehittynyt siihen suuntaan tässä viimeaikoina, että pian ollaan tilanteessa jossa en ehkä edes halua, saati tarvitse tai kykene haluamaan tai tarvitsemaan ketään. Kasvatan pallit ja tyydyn itseeni.

Tilanne jossa huomaan olevani täysin riippumaton toisesta ihmisestä elämän kaikilla osa-alueilla alkaa jo nostaa päätään. 

Kun muut naiset ilakoivat pikkujoulumekkojensa oston kanssa ja hehkuttavat syystakkejaan, minä huomasin silittäväni kaupassa autoa ja ennenkuin kissaa kerkesin sanoa myös ostaneeni sen. Se suunnaton ilo ja tyydytys jonka sain ajaessani uuden auton ulos kaupasta, haistaessani sen tuoksun ja kaasua painaessani hevosvoimien kiidättävän minut pikavauhtia pois jostain oli sanoin kuvaamaton.

Pelottavaa, eikö?!

Toinen asia jossa riippumattomuuteni nousee pintaan on tekniikkaan liittyvät asiat, innostuminen uusista puhelimista, MacBookeista, pleikka nelosista ja luojaties mistä on todellakin jotain mitä en olisi ikinä uskonut itsestäni löytyvän. Se, että pärjään itsenäisesti (pienellä puhelintuella satunnaisesti) näiden uusien ohjelmien, käyttöjärjestelmien ja systeemeiden kanssa on täysin ristiriidassa aiemman kykyni kanssa toimia ylipäätään minkään tekniikan yhteydessä. Ehkä kyse onkin lopulta enemmänkin siitä, että ennen saatoin vain huutaa apua, nyt ei ole ketään kenelle huudella.

Kolmantena tässä pärjäämisessä tulee ehdottomasti arjenhallinta yksin. Aiemmin minua on kuvattu sanoilla säätäjä, unohtaja ja sekoilija. Nyt kun mietin elämääni, arkeani ja sen sisältöjä ei noille millekään sanoille ole siinä tilaa. Kun ei ole ketään kenelle huutaa, on pärjättävä itsenäisesti vaikka kuinka tuntuisi että koko maailma on välillä suojuoksua. 

Mutta tuohon kumppanin haluamiseen palatakseni ei lista toivotuista kyvyistä ole vuosissa ainakaan lyhentynyt. Mutta minä olen kasvanut ehkä joustavammaksi ja itsenäisemmäksi. Tai ainakaan enää en anna itseni rakastua niin, että en edes halua nähdä maailmaa itsenäisyyden silmin. 

Tulevalta kumppaniltani eniten haluan ja vaadin jakamista. Minä en ole vain yksinäinen ihminen, vaan minun mukanani tulee lauma ihmisiä. Ei vähiten lapseni, vaan lauma niin rakkaita yksilöitä, että niiden mukaan tuleminen ei ole vain sanahelinää ystävyydestä. 

Käsite perhe on muuttunut kahden toisaalta sukulaisuuden jakavan ihmisen comboksi ja toisaalta laajentunut usean ihmisen liittoumaksi jossa on tilaa niin biologialle, kuin biologittomuudellekin. 

Haluan itselleni arjen jossa voin ovelta tullessa haistaa valmiin ruoan tai pestyt pyykit, ehkä välillä myös tyhjän kodin ja hiljaisuuden. Vastavuoroisesti haluan arjen jossa saan leipoa ja laittaa hyvää, avata viinin ja antaa itsestäni palan jota joku voi rakkaudellaan vaalia ja ohjata kasvamaan yhteiseen suuntaan. 

Toisaalta haluan, että tuo vaalija osaa vastata niihin huutoihin tekniikan suhteen, nostaa poran kaapista ja porata jos minä en jaksa, ajaa auton huoltoon ja palauttaa huollettuna. Rakentaa maailman isoimman legolinnan ja jaksaa matkia ääniä kirjoja lukiessa. Korjata ovenkahvan pyytämättä ja nähdä ympärillään muut ihmiset ja arvostaa sitä mitä on siinä hetkessä.

Pieniä asioita eikö?!

Todellakin, minä en vaadi suuria. Minulla ei enää ole varaa vaatia jotain mihin en samanveroisesti itse kykene. Tasavertaisuus, tasa-arvoisuus, tasapäisyys ovat sanoja ja ne sisältävät paljon painetta, mutta sisältävät minusta myös ajatuksen vastavuoroisuudesta. Kun minä en jaksa tai kykene, ottaa toinen vastuun ja kantaa sen.

Ulkonäöllisesti olen myös menettänyt omat henkilökohtaiset valttikortit oman ikäni käännyttyä kohti neljääkymppiä, mutta voin silti haaveilla omasta Jax Telleristä tai George Gloonesta...Ja uskon kyllä löytäväni ihmisen joka koskettaa minua myös visualisesti!

Uskallus hypätä uuteen ja antaa itsensä alttiiksi sattumiselle on huima. Mutta minä olen valmis. Minun perhe on valmis. Enää en voi ajatella asiaa ”poikaystävä” kannalta, satunnaiselta, kevyeltä tai sinnepäin olevalta kannalta. Minulla on vastuu jossa minä en ole yksin, joten kun kumppani oveeni koputtaa on vastassa kaikessa keveydessään, iloisuudessaan ja älyttömyydessään kokonaisuus joka on vakava asia. Sitä ei voi ottaa tai ohittaa kevyen iloisesti tai älyttömästi ja häikäilemättömästi, se täytyy ottaa vastaan kaikella vakavuudella, harkiten.

Pelottavaa eikö?!

Tavallaan, se miten kivaa olisi voida vain heittäytyä ja antaa elämän viedä. Tai unohtaa arki ja vain antautua, mutta sen aika on valitettavasti ohi. Ehkä tämä on nyt sitä aikuisuutta? Ehkä. 

Toisaalta kukapa sitä etsii ja löytää kumppanin jonka kanssa ei näe tulevaisuutta. Mutta kokeilemisen ja erehtymisen vara ja niiden potentiaalisten kumppaneiden määrä on varmasti suurempi kuin minulla tässä elämässä tulee enää ikinä olemaan.

Silti väitän, että koska elämä on seikkailu ja arki on juhla, löytyy tähän kokonaisuuteen se yksilö joka on valmis ottamaan yhtä suuren riskin ja antamaan itsestään palan minulle, meille.