Farkut ja vuosi 2015

(Kuva otettu Kiasmassa eräästä järkyttävän hyvästä näyttelystä)

Vuosi alkaa olla pian lopuillaan. Kodinkuvalehti hehkuttaa jo joulua, johon on noin 50 yötä. Ihmiset kyselevät vuodenvaihteen suunnitelmia. Saan jatkuvasti vastata kysymyksiin ensi vuoden työkuvioista, matkoista, lomista. Kaikesta tavallaan tavallisesta. Mutta kun se ei ole tavallista. Se on jotain minkä saan yksin päättää. Saan päättää tasan kaikesta ja tehdä just niin kuin minusta tuntuu parhaimmalta ja kukaan ei voi sitä minulta kieltää tai minua estää.

Ensi vuosi tulee nimittäin olemaan se vuosi, kun minun ei tarvitse tehdä kompromisseja, kuin itseni kanssa, luopua mistään mistä en ole valmis luopumaan, antaa jotain mitä en halua antaa.

Ensi vuosi on vuosi jonka rakennan niin, ettei se voi kaatua.

(Kuva lainattu netistä)

Ajattelin paketoida tämän vuoden nyt tässä, koska luulen ja uskon, että kun se on ajankohtaista jouluna ja silloin vuodenvaihteessa, en halua, koska se on niin surullista.

Jotenkin tämä vuosi kokonaisuudessaan nivoutuu Farkkuihin. Niihin jotka ostin viime viikolla, annoin kaverille ja haen huomenna kaupasta uudestaan. Mistähän ihmeestä mahdan nyt puhua?

(Kuva lainattu Gina tricot:n sivuilta)

No Farkuista joiden luulin olevan oikean kokoiset, koska en suostunut uskomaan kokolappua tai peiliä. Farkuista joiden koko vuosi sitten oli 38 ja Farkuista joiden koko tänään on 34.

Pienetyneet farkut kun eivät nyt kerro onnistuneesta elämäntapamuutoksesta tai treenatuista kintuista. Farkut tässä tarinassa ovat symboli jollekin, mikä on onnistumisen sijaan epäonnistuminen.

Farkut, ne surun kankaiset ilmentymät, menetyksien peitteet. Pukeudun niihin ja laitan jalkani kulkemaan eteenpäin. En taaksepäin.

Jokainen nainen nyt ajattelee, mikä helvetin valituksen aihe on pienentynyt koko. No ei sinällään mikään, mutta se hinta minkä olen noista Farkuista maksanut, on minusta suhteettoman suuri verraten niiden ovh:n 39.90e Gina tricot.

Tämä vuosi alkoi ja pysähtyi.

Vuosi näytti ainakin sen, että ihan sama näköjään mitä tapahtuu, minä pystyn siitä selviämään.

Hähä, bring it on perkele. Ei paljon heiluttele.

No heilutteleepa, heiluttelee niin helvetin lujaa, että välillä tuntuu ettei hengittämään pysty. Mutta silti pystyy.

Tänä vuonna ensin menetettyäni isäni, luovuttuani puoliskostani, laskettuani isäni tuhkat mereen, myytyäni lapsuudenkotini äidin kanssa, haettuani kummilastani sairaalasta ja halattuani lastani joka ei ymmärää miksi minä en tule isille yökylään myös, voin kertoa koko sydämestäni, että:

 BRING IT ON.

Aloitettuani elämisen Helsingissä, aloitettuani uudet kuviot elämässäni: lapsen esikoulussa, uudessa työssäni opettajana, aloitettuani opinnot yliopistossa ja aloitettuani tutustua tähän Taru ihmiseen uudelleen voin kertoa myös sen että:

FUCK, I DID IT.

Vaikka Farkut on pienet, ihminen niiden sisällä ei.
Olet juuri niin pieni, kuin annat itsesi olla, mutta juuri niin suuri, kuin sallit ja haluat itsesi olevan.