Etanan etenemisen limajälki

Jälleen tovi kulunut edellisestä avautumisesta. Tuntuu, että edellisistä kirjaimista selviäminen kestää koko ajan kauemmin. Ei välttämättä ajallisesti, mutta henkisesti kyllä!

Tänään kävellessäni päiväkodilta kotiin jäin kiinni ajatukseen, miksi edes pitää? Aiemmin olen kirjoitellut tästä sinkkuudesta ja uusien ihmisten kohtaamisesta useassa tekstissä ja pitänyt niitä jotenkin tiloina joiden on nyt tultava osaksi minun arkeani. Tai ovathan ne toki sitä nyt tässä koko ajan, mutta niin, että ne muuttuvat sinkkuudesta suhteeksi ja kohtaamiset jännittäviksi, tarkoituksenmukaisiksi ja odotetuiksi. Niin, siis miksi edes pitää? Tätä jäin miettimään.

Viikonloppu osoitti hyvinkin selkeästi sen, että tilanne on jotain aivan muuta. En todellakaan ole halukas, valmis tai edes tarpeessa kohdata yhtään ketään, muuttaa sinkkuutta suhteeksi tai aloittaa jotain uutta. Tilanne on nimittäin se, että viikonloppu osoitti ajan olevan juuri nyt oikea sille, että minä opin jälleen itsestäni enemmän. Itsellisen elämän aika on tässä ja nyt. Tulevaisuus todellakin on huomenna.

Viikonloppuna tapasin ihmisiä, uusia ja vanhoja, yksittäin ja sankoin joukoin. Tärkein huomio ja ihanin fiilis oli kuitenkin, se miten mahtavia tyyppejä maailma on eteeni kantanut jo ajat sitten. Se, että aamulla herää ystävän kanssa samasta paikasta ja aloittaa aamun naurulla. Se, että minulla on huima määrä rakkaita ihmisiä halimiseen ja lähellä oloon. Tällä hetkellä minua nimittäin vaivaa ainoastaan läheisyyskaipuu. Että joku on vaan lähellä. Asia on kuitenkin hallussa tänään päivällisvieraan muodossa joka tulee minua lähelle ja jakaa ystävyydellään minun ja pojan arkea. Huomenna se on hallussa jollain muulla tapaa toisen ystävän kanssa kahvitellessa. Viikonloppuna se on hallussa usean ihanan ihmisen kohtaamisella ja halimisella 6v. synttärijuhlissa. Mitä muuta sitä keskeneräinen ja rikkinäinen ihminen voi edes kaivata? Ei yhtään mitään.

Ehkä koko viikonlopun siistein huomio oli, että ihmisistä jotka on tuntenut jo tovin, voi oppia uutta ja löytää ihan uusia juttuja sitä ystävyyttä tukemaan.

Mutta palatakseni nyt tähän miksi edes pitää asiaan, tämähän on nyt juuri niin hienoa tämä elämä näin. Tiedostaa, että minä en tarvitse ketään tähän nyt luomaan mitään uutta, minä pärjään vaikka entinen puoliskoni onkin aina hoitanut ATK asiat ja siivoamisen. Minäkin osaan. Ja jos en osaa, on ystäväni löytäneet huikean näppäriä miehiä itselleen jotka kivasti ovat lainattavissa lamppujen laittoon ja ATK-tukihenkilöiksi!

Se, että elämään tulee joku ihminen sitä jakamaan ei voi olla minun mielestäni se tarkoitus. Se, että elämä on joka viikonloppuinen juhla ei voi olla ainut päämäärä. Ja yleensä se päämäärä jolla se jakaja sinne kotiin löytyy. En suostu. Haluan ajatella, että mikäli joku joskus tähän tulee, on se jonkin muun suuremman tulos, kuin minun paniikinomainen saalistusmatka Helsingin yöhön väärillä spekseillä.

Haluan, että se tapahtuu luonnostaan, kauniisti ja molempien halusta tehdä ja rakentaa jotain hyvää. Joten miksi minä en voisi nyt nauttia tästä itseni kanssa vietetystä vaiheesta? Aiemmin kerroin, että villisinkkukesä oli viimeksi vuonna 2002, no se nyt varmaan jo perkele kertoo sen, että olisiko nyt aika ihan vaan opetella olemaan itsensä kanssa hetki.
Minulle on tässä myös sanottu tuosta irti päästämisestä ja etenemisen mahdottomuudesta jos niin en tee. Mutta olen tässä myös ajatellut asian niin päin, että tavallaan tuo menneessä roikkuminen, ikävöiminen ja tavallaan jumittuminen ovat myös juurikin se defenssi. Defenssi jolla estän ylilyönnit, turhien mokien aiheutumisen ja ennenkaikkea väärien ihmisten loukkaamisen antamalla itsestäni jotain mihin en ole valmis. Että sikäli minä en koe tuota jumiutta nyt tässä kohtaa etenemisen esteenä. Sillä minä tänään vain estän itseäni etenemästä liian varhain johonkin väärään.

Koska minä etenen. Huomaan joka päivä itsestäni jonkin asian, vaikka pienenkin, muuttuneen kesän fiiliksistä. Viikonloppuna se oli musiikki. Tuli muutama biisi lisää listaan. Viikonloppuna se oli myös juhlatunnelma ilman loppuillan surua ja niitä maailman noloimpia länkytys viestejä sinne menneeseen. Koska minä vaan nautin elämästä ja ihmisistä :)

Että kyllä, minä etenen. Etenen itseni kanssa, itseäni varten. En muiden ihmisten kustannuksella, muita varten tai muiden takia. Se että eteneminen tapahtuu näin, saattaa mahdollistaa sen tässä sivussa, että sitten joskus joku saa hyvinkin sisäisesti käsitellyn ihmisen itselleen jakamaan jotain muutakin kun sitä itteensä!