Onko musiikki nyt kuollut saatana?!

Musiikki on jännä juttu... Se kuuluu niin moneen tilanteeseen ja tunteeseen. Ainakin minulla. Ei toki kaikilla, mutta ehdottomasti minulla.

Mutta mitäs sitten, kun se kuuluu rakkauteen?! 

No siinäpä se, kun se kuuluu ja vahvasti kuuluukin ja se onkin nyt tämän päivän, viikon, kesän ja ehkä myös syksyn ja seuraavan vuoden ongelma.

Kaikki hyvä musiikki nimittäin on suora ikkuna menneeseen... Ja se jos mikä on surullista. Itse musiikki ei ole surullista, muistot ovat. Tilanne on nimittäin nyt edennyt siihen pisteeseen, että ainoa musiikki jota pystyn ylipäätään kuuntelemaan on totaalisen paskaa.

Tilannetta kuvaa parhaiten ehkä se, että radiosta kuuntelen ainoastaan Metrohelsinkiä ja Suomipoppia, kumpikaan niistä ei soita yhtään biisiä joka palauttaisi entisen puolikkaani mieleen. Soittaa nuo kanavat musiikkia joka saa minut surulliseksi ja koskettaa, muttei varsinaisesti soita juuri niitä kappaleita joista muistot koostuvat.

Tilanne kärjistyi eräänä päivänä siihen, että huomasin onnellisena hetkenä laulavani lapsen kanssa täysiä autossa jotain kammottavaa 90-luvun tanssihittiä. Silloin ymärsin menetykseni laajuuden. Se ei koske vain ihmistä, vaan myös totaalisesti kokonaisuutena ympäristönvaikutuksia elämääni. Hyi. En tahdo.

Tässä välissä voin myös kertoa kokemuksen,  jonka eräs ystäväni jakoi kanssani tämän vuoden Provinssirockissa. Provinssiin lähdin mieli ja sydän rikkinäisenä, anteeksi pyytäen paskaa seuraani kaikilta osallisilta. No yllätyksekseni iso osa ajasta oli naurua ja iloa ja todella huonoja juttuja, mutta sitten se iski. Turbonegron keikka. Silloin se tuli, menneisyys ja veti turpaan täysiä ja totaalinen hajoaminen. 

Seisoin melko edessä odottamassa keikan alkua ystäväni kanssa, fiilis oli mainio ja keikka eniten odottamani.
No alkusoitto ja sanat "All my friends are dead" ja silloin minä putosin. Itku, räkä, jalat alta ja sydämen, jos mahdollista vielä enemmän kokoon puristuminen. Siinä minä itkin ja kaikki ne muut ihmiset varmasti luulivat jokaisen kaverini kuolleen vähintäänkin. No loppu ajan istuinkin sitten kauempana ja kuuntelin, itkin ja valuin jokaisesta naamani aukosta räkää. Ystävä pysyi ja lohdutti, nauroi ja halasi. Selvisin.

Tätä kirjoittaessani tässä ulkona, pojan skeitatessa tuossa kadulla mietin, voiko tulla sellaista hetkeä, että minä en putoa. 

Kaikkien niiden loistavien bändien, biisien ja tunnelmien pois jääminen tämänhetkisestä elämästäni tuntuu niin liian paljolta kaiken muun päälle. 

Lisänä tässä skeidassa on se, että meillä on monta bändiä joissa ystävät, ne yhteiset soittavat ja laulavat. En pysty. En kuuntelemaan, enkä varsinkaan menemään paikalle katsomaan. Pahoittelut poissaolostani heille, ehkä jonain päivänä.

Joten tällä hetkellä olen ummikko joka kuuntelee pelkästään paskaa musaa. 

Lisäksi tämä maailma on päättänyt tehdä juuri tänä kesänä supermonta, paskaa ja sanoiltaan suhteellisen viiltävää kesähittiä. 

Kyllä aivan varmasti myös minulla on ikävä vielä 2080-luvulla ja kyllä mä niin annoin sut pois ja päästinkin vielä.. Perkele... Ja ehdottomasti kyllä, nää vuodet on ollu Tuulisii... Voi oksennusreaktio... Ja tuota viimeistä ei edes tarvitse kuulla, kun puolet ystävistäni on ottanut sen tämän kesän mantraksi jonka voin lukea Facebookista joka kolmas minuutti. Voi helvetti, no on ollut tuulista monella. 

Levyt laatikoissa, muutamaa lukuunottamatta odotan siis parempia aikoja, luen musiikista kertovaa kirjallisuutta ja fiilistelen jotain muuta kautta, ettei kosketus johonkin järjelliseen kamaan mene aivan hukkateille.

Näihin kuviin ja tunnelmiin jätän teidät pohtimaan omia musiikkitunteita... Tämä tie saattaa kyllä olla aivan helvetin liian pitkä kulkea..