Menneisyys. Se on jotain mitä meillä kaikilla on. Se on jotain mikä määrittää meitä, muttei mielestäni ole se määrittävä tekijä joka määrittäisi tämän hetkisen olemuksemme.
Elämä on matka ja matkalla sattuu ja tapahtuu. Hyviä ja huonoja asioita. Matkalla olemme välillä itsekkäitä, väsyneitä, haluttomia, vittupäitä ja jotenkin kesken. Toisaalta olemme innovatiivisia, avoimia, uusia ja syystäkin kesken, koska emme ole vielä perillä.
Mikä saa minut nyt tähän aiheeseen tänä aamuna tarttumaan? No yksinkertaisuudessaan se, että kauniina kesä lauantaina viime viikolla sain nauttia erään matkan päättymisestä ja ihmisistä jotka ovat minulle niin kovin tavattoman rakkaita. Omista valmistujaisistani.
Ja se miten tämä liittyy niihin, tai siihen kuuluu nyt seuraavasti:
Lapsuuden kotikaupungissa minut muistetaan ja "tunnetaan" Helosena, joka ei paljoa kumartele tai kunnioita ketään tai mitään. On paha suustaan ja omaa todellisen lahjan olla huono koulussa ja vittupää kaikille.
Kyllä, Oi jee! Se olen minä, vuosi taitaa olla melko lähellä 1995 tai 1996 tai ehkä jopa 1994.. En muista.. Mutta kovin moni muistaa.
Toki minulla on lauma ihmisiä siellä jotka tuntevat minut tänä päivänä ja sosiaalinen media on mahdollistanut myös niiden "tuntemattomien" käsityksen muuttumisen mahdollisesti nykyään, mutta silti, tämä kuva melko varmasti nousee useimmille mieliin kun puhutaan Helosesta.
Mikä siinä sitten on, että menneisyys määrittää meitä tässäkin ajassa? No sieltähän me olemme kasvaneet ja kehittyneet, toiset enemmän, toiset vähemmän. Minä molempia, asiasta riippuen.
Myönnän olevani edelleen se melkoisen paha suustani, ihmisvihaaja, mutta kuitenkin aikuinen, empaattinen ja sosiaalisilta taidoiltani kasvanut ja kehittynyt, sekä akateemisestikin johonkin asti päässyt.
Silti usein, todellakin liian usein kun vierailen lapsuuden kotikaupungissani ja löydän itseni baarista tai terassilta tai mistä vaan missä ihmiset ovat siinäkin kaupungissa juoneet itsensä avoimiksi ja sosiaalisesti kehittyneiksi juuri sillä hetkellä, kuulen: "Siis sustahan on tullut ihan ihminen ja kaiken lisäksi tosi mukava."
No mitä HELVETTIÄ??!! Ei kai nyt kukaan oikeasti luullut, että vuosi -95 oli se minun kehityksen päätepysäkki?! Tai ehkä luulikin, koska se vuosi (ja pari muutakin) saattoi antaa ymmärtää, että minä todellakin olen niin päätepysäkillä. Mutta ei, se ei ollut minun, vanhempieni tai lähimpien ystävieni ajatus tai suunnitelma. Se oli vain matkan vaihe. Matka oli kesken hyvät ihmiset.
Toinen jäätävä kohtaamisen taso on kun tapaan ihmisiä menneisyydestäni ja he ovat aidosti ihmeissään että minä olen käynyt jonkin koulun loppuun. No olen käynyt peruskoulun jälkeen kolme koulua loppuun, valmistunut kolmeen eri ammattiin samalta alalta tosin ja työskennellyt vuodesta 2000 lähes tauotta jonkin organisaation alaisuudessa pääkaupunkiseudulla.
Että voi että. Se että minä en menestynyt tai pitänyt yläaste ajasta koulussa, koska tasan kaikki muut maailman asiat kiinnostivat minua enemmän (tai ei kaikki, mutta ainakin kalja ja kaverit, ehkä myös pojat) olisi minun näin ollen pitänyt lopettaa koulun käynti kokonaan ysiltä ulos päästessäni?! No se ei todellakaan sopinut vanhemmilleni, vaan heillä oli suunnitelma: opiskelemaan tai ulos. Suutuspäissäni hain sitten Helsinkiin opiskelemaan ihan vain päästäkseni pois lapsuuskaupungistani.
Ja tämä jos jokin oli se vaihe minun elämässäni kun omasta mielestäni menneisyys lopetti määrittelyn. Kun ympärillä ei olekaan niitä ihmisiä joilla on minusta mielipide perustuen johonkin mitä ei enää ole, voi ihminen alkaa kasvaa ja kehittyä juuri sellaiseksi kuin itse haluaa ja itse arvostaa. Eikä toki omien vanhempien helmoista pois kavaminenkaan tässä kohtaa kovin pahaa tehnyt. Siitä alkoi uusi matka ja se oli se matka minuuteen. Tämä kasvunpaikka kaikkineen on määrittänyt minua enemmän kuin moni muu. Ihan vain siksikin, että tällä ajalla jouduin kohtaamaan itseni yksin, ilman niitä määrittävyyksiä joiden taakse olisin voinut mennä piiloon.
Välillä se oli kuin jäitä polttelis, mutta välillä taas elämä kantoi. Sen mitä siitä sain oli se mitä olen nyt. Välillä kaaduin ja nousin ylös, se opetti nöyräksi elämälle ja arvostamaan sitä mikä on nyt eikä murtumaan menneisyyden painolastien alla.
Nykyisin ajattelen, että minun matkan tarkoitus oli koulia minusta juuri tällainen kuin olen nyt. Antaa sitä kautta ymmärrys, asenne ja arvo toimia tänä päivänä tässä työssä, tällaisena ihmisenä ja edelleen niiden niin kovin rakkaiden ihmisten ympäröimänä siviilielämässä kuin he olivat jo tuolloin vuonna 1995. Lisänä tulevat kaikki ne jotka olen onnistunut saamaan matkalleni mukaan sen varrelta <3
Tässä minä olen tänä päivänä, kovin on ajat muuttuneet. Toisaalta ei juurikaan. Tänä päivänä tämä vittupää osaa kohdata maailman eritavalla, sisäistä-angstista-punkkari-ihmisvihaajaa unohtamatta.
Lisänä se vilpitön kiinnostus maailmaa kohtaan ja halu oppia kokoajan lisää. Tähän varmaan pätee se ajatus kun lapsena minun ei tarvinnut syödä aamuisin puuroa, niin nyt tykkään siitä todella paljon. Kun ei teininä rasittanut itseään koululla, vaan antoi elämän virrata, niin nyt minulla on se suunnaton tahto ja tila kouluttautua lisää.
Että ihan vaan kaikille epäilijöille tiedoksi: Minä tein sen, Minä pärjäsin, Minä olen juuri sitä mitä haluan olla ja tulen aina olemaankin, Hajotkaa te ihmispökäleet, jotka ette uskoneet!
Tämänkin vittupään sydän sykähtyy tästä kuvasta ja siitä rakkaudesta jonka jaatte kanssani, jotain tein oikein, jotain väärin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun tietää kuuluvansa johonkin.
Elämä on matka ja matkalla sattuu ja tapahtuu. Hyviä ja huonoja asioita. Matkalla olemme välillä itsekkäitä, väsyneitä, haluttomia, vittupäitä ja jotenkin kesken. Toisaalta olemme innovatiivisia, avoimia, uusia ja syystäkin kesken, koska emme ole vielä perillä.
Mikä saa minut nyt tähän aiheeseen tänä aamuna tarttumaan? No yksinkertaisuudessaan se, että kauniina kesä lauantaina viime viikolla sain nauttia erään matkan päättymisestä ja ihmisistä jotka ovat minulle niin kovin tavattoman rakkaita. Omista valmistujaisistani.
Ja se miten tämä liittyy niihin, tai siihen kuuluu nyt seuraavasti:
Lapsuuden kotikaupungissa minut muistetaan ja "tunnetaan" Helosena, joka ei paljoa kumartele tai kunnioita ketään tai mitään. On paha suustaan ja omaa todellisen lahjan olla huono koulussa ja vittupää kaikille.
Kyllä, Oi jee! Se olen minä, vuosi taitaa olla melko lähellä 1995 tai 1996 tai ehkä jopa 1994.. En muista.. Mutta kovin moni muistaa.
Toki minulla on lauma ihmisiä siellä jotka tuntevat minut tänä päivänä ja sosiaalinen media on mahdollistanut myös niiden "tuntemattomien" käsityksen muuttumisen mahdollisesti nykyään, mutta silti, tämä kuva melko varmasti nousee useimmille mieliin kun puhutaan Helosesta.
Mikä siinä sitten on, että menneisyys määrittää meitä tässäkin ajassa? No sieltähän me olemme kasvaneet ja kehittyneet, toiset enemmän, toiset vähemmän. Minä molempia, asiasta riippuen.
Myönnän olevani edelleen se melkoisen paha suustani, ihmisvihaaja, mutta kuitenkin aikuinen, empaattinen ja sosiaalisilta taidoiltani kasvanut ja kehittynyt, sekä akateemisestikin johonkin asti päässyt.
Silti usein, todellakin liian usein kun vierailen lapsuuden kotikaupungissani ja löydän itseni baarista tai terassilta tai mistä vaan missä ihmiset ovat siinäkin kaupungissa juoneet itsensä avoimiksi ja sosiaalisesti kehittyneiksi juuri sillä hetkellä, kuulen: "Siis sustahan on tullut ihan ihminen ja kaiken lisäksi tosi mukava."
No mitä HELVETTIÄ??!! Ei kai nyt kukaan oikeasti luullut, että vuosi -95 oli se minun kehityksen päätepysäkki?! Tai ehkä luulikin, koska se vuosi (ja pari muutakin) saattoi antaa ymmärtää, että minä todellakin olen niin päätepysäkillä. Mutta ei, se ei ollut minun, vanhempieni tai lähimpien ystävieni ajatus tai suunnitelma. Se oli vain matkan vaihe. Matka oli kesken hyvät ihmiset.
Toinen jäätävä kohtaamisen taso on kun tapaan ihmisiä menneisyydestäni ja he ovat aidosti ihmeissään että minä olen käynyt jonkin koulun loppuun. No olen käynyt peruskoulun jälkeen kolme koulua loppuun, valmistunut kolmeen eri ammattiin samalta alalta tosin ja työskennellyt vuodesta 2000 lähes tauotta jonkin organisaation alaisuudessa pääkaupunkiseudulla.
Että voi että. Se että minä en menestynyt tai pitänyt yläaste ajasta koulussa, koska tasan kaikki muut maailman asiat kiinnostivat minua enemmän (tai ei kaikki, mutta ainakin kalja ja kaverit, ehkä myös pojat) olisi minun näin ollen pitänyt lopettaa koulun käynti kokonaan ysiltä ulos päästessäni?! No se ei todellakaan sopinut vanhemmilleni, vaan heillä oli suunnitelma: opiskelemaan tai ulos. Suutuspäissäni hain sitten Helsinkiin opiskelemaan ihan vain päästäkseni pois lapsuuskaupungistani.
Ja tämä jos jokin oli se vaihe minun elämässäni kun omasta mielestäni menneisyys lopetti määrittelyn. Kun ympärillä ei olekaan niitä ihmisiä joilla on minusta mielipide perustuen johonkin mitä ei enää ole, voi ihminen alkaa kasvaa ja kehittyä juuri sellaiseksi kuin itse haluaa ja itse arvostaa. Eikä toki omien vanhempien helmoista pois kavaminenkaan tässä kohtaa kovin pahaa tehnyt. Siitä alkoi uusi matka ja se oli se matka minuuteen. Tämä kasvunpaikka kaikkineen on määrittänyt minua enemmän kuin moni muu. Ihan vain siksikin, että tällä ajalla jouduin kohtaamaan itseni yksin, ilman niitä määrittävyyksiä joiden taakse olisin voinut mennä piiloon.
Välillä se oli kuin jäitä polttelis, mutta välillä taas elämä kantoi. Sen mitä siitä sain oli se mitä olen nyt. Välillä kaaduin ja nousin ylös, se opetti nöyräksi elämälle ja arvostamaan sitä mikä on nyt eikä murtumaan menneisyyden painolastien alla.
Nykyisin ajattelen, että minun matkan tarkoitus oli koulia minusta juuri tällainen kuin olen nyt. Antaa sitä kautta ymmärrys, asenne ja arvo toimia tänä päivänä tässä työssä, tällaisena ihmisenä ja edelleen niiden niin kovin rakkaiden ihmisten ympäröimänä siviilielämässä kuin he olivat jo tuolloin vuonna 1995. Lisänä tulevat kaikki ne jotka olen onnistunut saamaan matkalleni mukaan sen varrelta <3
Tässä minä olen tänä päivänä, kovin on ajat muuttuneet. Toisaalta ei juurikaan. Tänä päivänä tämä vittupää osaa kohdata maailman eritavalla, sisäistä-angstista-punkkari-ihmisvihaajaa unohtamatta.
Lisänä se vilpitön kiinnostus maailmaa kohtaan ja halu oppia kokoajan lisää. Tähän varmaan pätee se ajatus kun lapsena minun ei tarvinnut syödä aamuisin puuroa, niin nyt tykkään siitä todella paljon. Kun ei teininä rasittanut itseään koululla, vaan antoi elämän virrata, niin nyt minulla on se suunnaton tahto ja tila kouluttautua lisää.
Että ihan vaan kaikille epäilijöille tiedoksi: Minä tein sen, Minä pärjäsin, Minä olen juuri sitä mitä haluan olla ja tulen aina olemaankin, Hajotkaa te ihmispökäleet, jotka ette uskoneet!
Tämänkin vittupään sydän sykähtyy tästä kuvasta ja siitä rakkaudesta jonka jaatte kanssani, jotain tein oikein, jotain väärin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun tietää kuuluvansa johonkin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki ajatukset ovat sallittuja, mutta asialliset auttavat jatkamaan :)