Vereslihalla Minä

Minä. Vereslihalla. 

Kuka minä olen ja millainen? Mikä tai kuka on tehnyt minusta tällaisen?

Ihmisenä olen varmasti sellainen joka jakaa mielipiteet tasan kahtia. Joko minusta pitää tai sitten ei pidä ollenkaan. Välimuotoja tuskin, koska tuntien itseni, tiedän myös ne rajat jotka rajoittavat minusta pitämistä. Ne rajat ovat niin selkeät ja äärimmilleen tussilla vedetyt, aivan muuta kuin ne kuuluisat veteen piirretyt viivat. Niissä rajoissa minä elän ja opettelen maailmaa, mutta yhtä hyvin voin äkkiarvaamatta kompastua niiden rajojen yli ja pyristellä tovin, vain palautuakseni turvallisesti tussiviivan toiselle puolelle. Ja se jos mikä vasta onkin ärsyttävää. Se kompurointi ja pyristely. Ei yksin minulle, vaan muille minua lähellä oleville. yleensä joku kuitenkin joutuu tässä palautumisessa minua vähän raahamaan. Onneksi on niitä raahaajia.

Yksi ehkä ärsyttävimpiä minuuden piirteitäni on vahvuus. (vai onko se vahvuutta sittenkään...)
Eräs ystäväni on minulle usein sanonut elämän potkiessa:

"Sun ei aina tartte esittää vahvaa ja jaksaa kantaa kaikkea yksin"

Ei varmaan niin, mutta se onkin sellainen defenssi. Ilman tunnetta kaiken yläpuolelle pääsemisestä, totaalisesta hallinnasta ja itsensä kontrollista minä hajoaisin.
Miksen sitten voisi joskus vähän hajotakin? No siksen, että ehkä tällä "vahvalla" ei ole niitä korjaustaitoja omaan itseensä. Työssäni ja ystävien kanssa korjaan ja tuen ehkä monia rikkinäisiä jollain tapaa, mutta itseni suhteen olen totaalisen ummikko. Jos kaadun kunnolla, en ehkä enää osaa nousta ylös, se on minun pelkoni.

Tutustuessani uuteen ihmiseen, asiaan tai toimintaan pääsääntöinen alun lähestymistapani on vihata sitä. Defenssi. Näinhän mikään ei kosketa minua ennen kuin olen ITSE määrittänyt onko se koskettamisen arvoinen. Kuinka upean rasittava piirre. No sepä se, mutta näillä mennään. Rakastan kyllä ehdoitta, mutta vasta, kun se on turvallista!

Sarkasmi ja sarkastisuus ovat minua hyvin syvällä. Mutta näin tältä kannalta ajateltuna pelkkää defenssiä nekin. Toki huumori ja nokkeluus ovat hienoja ominaisuuksia ihmisessä jonka kanssa aikaansa viettää, mutta se raja jolla niitä suitsen, on se melko lavea. Tyylikkyys on hetkittäin todella kaukana. Itse luulen olevani hauska, mutta minkä kustannuksella? Usein jonkin joka lähentelee sosiaalipornoa tai vastaavaa hyväksytyn rajapinnassa olevaa. Tämä jo saa jotkut ihmiset pitämään minusta hyvin vähän. Sarkasmi on se jolla itseni kaatuessani kampean ylös.

Ainainen pärjäämisen tarve ja itsensä ylittäminen ovat myös jotain mikä saa minut itsenikin välillä hengästymään. Tämä on myös syy miksen voi pelata mitään tai osallistua ryhmäliikuntaan. Saattaisin vahingossa aiheuttaa peruuttamattomia ruumiinvammoja jollekin kun en kestä omaa epäonnistumistani. Alla olevassa kuvassa joka syksyisestä pesäpallo-ottelusta (joka on sitten tasan ainut mihin pystyn osallistumaan) asento jo kertoo sen miellyttävyyden jolla kohtaan vertaiseni tai voittajani. Aivan naurettava lähestymistapa kohdata maailma, sanon minä.

Joku voi sanoa, että se on tuo akka sellainen perkeleen besserwisser. Tai mä mitään luule, mä tiedän tietäväni. Usein, mutta se mikä erottaa minut tuosta bessewisseristä, tiedän myös milloin en tiedä ja silloin pystyn kysymään ja etsimään tiedon, jolla sitten besserwisseröin seuraavan kerran.
Opiskellessani luokkatoverini yrittivät lahjoa minua karkilla, etten enää kello kolmen jälkeen tai ennen ruokatuntia viittaisi ja esittäisi järjetöntä määrää omia argumenttejani milloin mistäkin.. Ymmärrän heitä todella hyvin. Opiskelu oli minulle kuin kasa joululahjoja, enkä saanut siitä tiedon lahjasta tarpeekseni lähes koskaan. Nautin suunnattomasti kun joku tuli siihen eteen ja antoi minulle ilmaiseksi kaiken sen opin! Tämä into kuulla oli myös syy miksi joidenkin ihmisten siinä maailmassa oli todella vaikea sietää minussa sitä, että näytti etten tee oikeasti opintojen eteen yhtään mitään, mutta silti opettajat lellivät minua ja sain huikean hyvät arvosanat. Ja se jos mikä on omiaan olla pitämättä minusta. Ärsyttävä lellikki joka ei edes muistanut milloin mikäkin seminaari tai esityspäivä oli ja silti loisti niissä. (Anteeksi opiskelutoverini)
Puhuminen. Minä puhun paljon (sen varmaan selvitti tuo aiempi besserwisser vertauskin) minulla on asiaa joka helvetin asiaan ja mielipide vaikken asiasta mitään tietäisikään.
Loputon puhe yhdistettynä kovaan ääneen ja vielä kovampaan nauruun, on jotain mikä sattuu myös minun aivoihini. Eräs toinen ystäväni sanoi kerran, että kuulostan nauraessani aivan samalta kun Tapanilassa elävät fasaanit. No nyt siis kaikki Måsan fasaanit on ristitty nimella Taru. Ystävänä pyrin kuitenkin olemaan myös kuulijana välillä ja antaa tilan toiselle, varmaan siinä joskus onnistunutkin, kun usea minulle edelleen elämäänsä jakaa ja avaa.

Varmaan sanomattakin selvää, että parisuhteessa olen melko haastava, kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, mutta palaudun jälleen yhtä nopeasti. En jaksa muistella riitoja niiden jälkeen, enkä jaksa mököttää (lue: en jaksa olla hiljaa).

Tietous itsestä on toisaalta lahja, toisaalta riesa. Riesan siitä tekee se, että korkealla tietoisuudella myös omat epätäydellisyydet ristiriitatilanteissa tunnistaa täysillä. Ja se, ettei omat keinot riitä niitä korjaamaan aiheuttavat jonkin niin ison ahdistuksen ,ettei sille ole edes sanoja. Ja tämä onkin minulla se ainut kohta, kun niitä sanoja ei oikeasti ole. Mieheni varmaan allekirjoittaa sen, että riidassa minä menen puolustuskannalle enkä pysty käsitellä asiaa kuin yhdeltä puolelta siinä hetkessä. Myöhemmin tiedostan oman heikkouteni (välillä tietty myös tyydytyksen oikeassa olosta) mutta sen myöntäminen ja aiheeseen palaaminen ja sen rakentava käsittely, voi luoja miten haastavaa ihmiselle joka ei todellakaan ole koskaan väärässä. Se tunnetila milloin riidassa minä EN ole väärässä on todella vaikea korjata jälkikäteen, mutta sellaisessa riidassa jossa tiedostan itseni olevan väärässä jo ennen "sitä" vaihetta pystyn sen rehdisti myöntämään. Mikä sekin on että tämänkin pitää olla niin perkeleen vaikeaa?!

Kädet puuskassa maailmaa kohden

Tässä sitä mennään, tästä lähdettiin ja mitä sitten tapahtui? Elämä. Ihmiset. Ympäristö. Asenteet ja arvot. Se tapahtui. Ja älkää luulkokaan, ettenkö olisi ylpeä itsestäni, Tästä ja näistä huolimatta tai niistä johtuen. 

Minä olen todella ylpeä itsestäni ja saavutuksistani. Pää pystyssä maailmaa kohden, oikeudenmukaisuuden puolesta. Olen ylpeä miten olen suoriutunut akateemisesti maailmassa, miten olen onnistunut saamaan ihanan miehen rinnalleni tälle matkalle, miten me voitiinkin kyetä tekemään niin kaunis pieni poika-ihminen, miten minulla on ystäviä isolla YYLLÄ vaikka ja kuinka, miten elämässä vastoinkäymisistä ka kivikoista huolimatta pystyy aina nousemaan jaloilleen?!

No juuri noiden tässä tarinassa mainittujen "vikojen" vuoksi tai niiden ansiosta. Koska lopulta mitkään niistä eivät ole "vikoja" vaan minua. Ne tekevät minusta minut ja muokkaavat minua. Ne opettavat joka päivä minulle jotain millä katson elämää eteenpäin, ne auttavat minua kun mikään muu ei riitä. Kaikki tuo liittyy ystäviini, ympäristööni, perheeseeni ja lopulta minuun. 

No minut tuntevat?! Oliko oikein vai heräsikö salattu besserwisser?!

Ja lopuksi mietippä mitä ovat sinun vereslihasi?