Neuvolan jälkeinen masennus

Ei, en tarkoita synnytyksen jälkeistä masennusta. Tarkoitan neuvolan jälkeistä masennusta, jonka saattaa kohdata välittömästi ensimmäisen kokemuksen jälkeen. 

Taas ollaan uhkaavasti lähentymässä sitä vaihetta vuodessa, jolloin on aika varata aika NEUVOLAAN. Ilokseni voin kuitenkin omalta osaltani juhlia: on nimittäin tasan vika kerta!!

Sana neuvola ilmaisee jo paikasta jossa tulisi saada neuvoa. Itse tulee melkein tarve neuvoa antavalle ennen kyseiseen neuvonta paikkaan menoa. (En tietenkään näin tee.. Luonnollisestikaan, saisi nimittäin vielä vähän lisää "neuvoja" sen jälkeen ja tämäkin jo riittää)

Neuvolan jälkeinen masennus alkaa yleisimmin jo siitä kerrasta kun tulee puhe lapsen syömisistä. Eli tasan heti. Neuvolassa ei nimittäin neuvota vaan annetaan pääsääntöisesti yhdet (sen ajan henkeen sopivat ja ministeriötasolla päätetyt) ohjeet joiden mukaan tulisi toimia. 

No kun noita lapsia on monenlaisia ja vanhempia vielä enemmän niin varmaan sanomattakin selvää, että yksi ohje ei oikein riitä. 

Ympärilläni on älykkäitä, lastaan rakastavia ja heidän parastaan ajattelevia vanhempia, joille nämä ohjeet ovat aiheuttaneet paineet suoriutumisesta siinä mittakaavassa, että se masennus on sieltä sitten tullut kaupan päälle. Kun äiti on ajatellut vauva-ajan tietynlaiseksi ja lapsi sitten onkin vähän rikki, ei siinä auta kyllä yhtään se tarina siitä miten sitä sitten pitää imettää tasan vuosi ja nukuttaa omassa sängyssä kun sehän saattaa herranen aika vaikka kuolla. Tai ainakin se menee siitä jotenkin enemmän rikki. 

No miten tämä sitten minun kohdallani on toiminut?! Valehtelemalla. 

Lapsen puhumaan oppimisen jälkeen tämä onkin aina yhtä jännittävää. Kun poika oli kaksi vuotias sain kuulla saarnan miten huonoa on jos lapseni tykkää sushista tai graavikalasta, on nimittäin niin helvetin suolaista, että tasapainot heittää ja hänhän saattaa ilmeisesti ihan just siihen heti kuolla. Yritin lauseiden lomassa sanoa, että meillä se on lauantai herkkuja kun ei meillä karkkia syödä. 

Mutta ei, olin auttamattomasti väärässä. Suola on saatanasta. Sen tiedän nyt. 

Seuraavana vuonna lapsi itse kertoi miten hän niin kovin tykkää fetajuustosta ja oliiveista, sain jälleen saman saarnan. Mielestäni jos lapsi on kipeänä ja pyytää ainoastaan fetaa ja oliiveja, tulee hänen saada se. Ei kelvannut vastaukseksi. 

Sitten seuraava asia joka tästä neuvolasta saa karvani pystyyn ja oksennusrefleksin herkille, on se, että mikä ihme siinä on, että sen tätsykän on puhuttava sillä pehmeän lempeällä, vähän alentuvalla äänellä myös minulle?! Ei minulla ole tulossa itku rokotuksesta tai siitä, että painokäyräni ei välttämättä korreloi pituuden kanssa. Tai ehkä minä en vaan ymmärrä, että sitä hän nyt yrittää viestittää, pehmeällä äänellä tuoda esiin jotain mitä en nyt kerta kaikkiaan osaa lukea rivien välistä.

Kun minä kaikkina näinä vuosina (2009-2015) olen siellä erilaisten ihmisten edessä istunut milloin yksin lapsen kanssa tai kolmin miehenikin ollessa paikalla ja tätä ennen mahani kanssa jo vuoden, eikä fiilis ole muuttunut siitä inhoreaktiosta mihinkään niin onko nyt siis niin, että vika on minussa? Ehkä, asennevammainen yksilö tässä hei, mutta kun ei vaan pysty. Kun olen vähän sitä mieltä, että nuo yksilöt voidaan mitata ja punnita ja aivoille jäävää tilaa tarkkailla pään kasvulla kyllä, mutta moni muu asia voisi olla jotenkin samassa kontekstissa sen "normaalin" kehityksen ja kasvun kanssa. Näinhän se ei vaan kyllä voi olla, sen sanoo jo EU-direktiivitkin. Se oli nimittäin sen neuvolan tädin maailmanloppu kun minulla ei ollut aavistustakaan jostain korvikkeen kolmosmaidosta josta lapsi olisi nyt sitten saanut juuri sen vastustuskyvyn ja varmaan myös pidätyskyvyn, mutta ei, minä lopetin ne siihen kakkoseen ja annoin sitten sinistä maitoa Valion purkista (se on muuten myös todella väärin, lihovat perkeleet jos sitä antaa) siksi varmaan se on niin vaikeaa raukalla nyt keskeyttää leikkejä ja malttaa mennä vessaan. MINUN VIKA, Lisäksi on niitä sairastelujakin nähty, joten ei muuta kun terkut Vuoden Mutsilta, minä mokasin.

Tähän loppuun voin kertoa, että lapseni ei ole ylipainoinen, rikkimennyt, suolasirottimeksi muuttunut ihmiskuivio, vaan iloinen, kaikkiruokainen, nautiskelija jonka kanssa on ilo viettää herkkuhetkiä viikonloppuisin, vaikkakin se tarkoittaa neuvolassa asioiden kaunistelua ja kertomatta jättämistä. 

Tämä keskittyi nyt paljolti tähän ruokaan liittyvään neuvola-angstiin, mutta luultavasti seuraavan käynnin päätteeksi avaan pari muutakin settiä missä olen hieman eri mieltä.

Ei kannata nimittäin ottaa niiden naisten puheista paineita jotka näkevät teitä ja lapsianne kerran vuodessa. Vaan uskoa tätä tarinaa ja tehdä tasan niin kuin itsestä ja lapsesta tuntuu parhaimmalta.

(ja minä tiedän, neuvolantätejä on monenlaisia ja tämä perustui minun henkilökohtaiseen kokemukseen ja kyvyttömyyteeni ilmeisesti kasvaa henkisesti niin, ettei nuo enää ärsyttäisi)