Rakkaudesta Ystäviin

 Millaista on ystävyys kun toisella on lapsi ja toisella ei?! Se voi olla hyvinkin haasteellista, koska tähän aiheeseen näin keski-ikäisyyden äärellä liittyy monen monta tunnetta ja tilaa ja kohtaamisen rajaa. Jätän tästä pohdinnasta pois ne ihmiset joiden kanssa olen lapsesta asti kasvanut ja elänyt, joiden kanssa meitä ystävinä määrittävät tekijät ovat jossain syvällä 80-luvun NEON-helvetissä, niitä määrittävyyksiä ei nimittäin pysty edes ulos kirjoittamaan <3

Eilen ystäväni kanssa lounastaessani jäin pitkäksi aikaa iloitsemaan siitä, että saan myös nauttia sellaisista ystävistä joilla EI ole lapsia. Toki tässä joudun kyllä mainitsemaan, että ilokseni minulla on monta lapsen omaavaa ystävää joiden kanssa yhdessä ollessa allekirjoitan kaikki seuraavat argumenttini ja joiden seurassa saan nämä kaikki "edut" mutta he tietävät sen kyllä toivottavasti eivätkä nyt ota tätä sieluunsa!

Mutta nyt siitä vaikeudesta. Joskus aiemmin jouduin perustelemaan oikeasti sitä, että vaikka tulinkin äidiksi, en todellakaan aio muuttua sellaiseksi jota se ainoastaan määrittää. Silloin minulle esitettiin kysymyksiä ja toteamuksia kuten:

"meinaatko siis oikeasti lähteä festareille vielä?"
"no kyllä säkin voisit vähän jo rajoittaa tota itseellistä elämää nyt kun poikakin on noin pieni" 

Kyllä, niin minä meinaan tehdä, mennä festareille ja jatkaa elämääni myös sen äitiyskuplan ulkopuolella, koska ne ovat sellaisia hetkiä kun minä olen minä, Taru.
Saan ottaa etäisyyttä siihen millaiseksi minä kasvan ja kehityn äitinä ja ihmisenä jolla on lapsi, saan nauttia keskeytyksettä ystävästäni joka kertoo maailman suurimmasta rakkaudesta ja ulkomaan matkastaan ja uusista kengistä. Se on nimittäin rakkautta se.

Kuulen usein niiltä joilla ei ole lapsia miten ovat "kadottaneet" niitä lapsellisia ihmisiä joilla ei ole enää aikaa muutoin kuin leikkipuiston penkillä. (Kukaan ei oikeasti nauti 30 vieraan vekaran kiljunnasta jos ei ole pakko) Yleinen ajatus on, että ne joilla ei ole lapsia voivat joustaa, se on minusta todella ärsyttävä ajatus. Miksi ihmeessä sen, jolla on valinnan mahdollisuus pitäisi olla se joka sopeutuu sinne leikkipuistoon? Tai miksi ne ihmiset joutavat olla juhlapyhät töissä? Sehän nyt on todellakin idiootti ajatus. Toki usein rahallisesti järkevä ja oma tahto, mutta se sitten onkin ihan eri juttu!

Minusta ystäväni joilla ei ole lapsia ovat kultaakin kalliimpia silloin kun elämä ei menekään niin kuin sen pitäisi. Kun tulee kriisi tai itku tai pakko-tilanne-päästä-skumpalle-juhlimaan-milloinmitäkin-välittömästi. Tällöin se lapseton ystävä pystyy liihottamaan paikalle vapain siivin ja antamaan tuen kriisissä sanomatta "ajattelisit nyt niitä lapsia" "teillä on sitä asuntolainaakin vielä" tai muuta järkevää ja aikuismaista. Tai juhlan hetkellä auttaa pysymään pystyssä aivan törkeen upeilla mutta korkeilla koroilla ihan vaan koska kerran tämänkin luuskan pohkeet ovat suorastaan timanttiset. (Ja osasinhan minä kävellä niillä aiemminkin.. Ilman tätä vararengasta vatsan ympärillä ja linttaan ja lättään raskauden painamia jalkojakin.)

Voi että, minä nautin juuri niistä ihmisistä (kaikkien niiden lapsellisten lisäksi tietty) tänäkin tulevana kesänä, Rakkaudesta niihin ihmisiin jotka tekevät minusta Tarun. Rakkaudesta niihin ihmisiin jotka antavat minulle mahdollisuuden kehittyä ihmisenä ilman määreitä, Rakkaudesta niihin ihmisiin jotka näyttävät millainen minä olen ja olin ja tulen todellakin ja ehdottomasti olemaankin. Ja ennen melkein kaikkea, Rakkaudesta niihin ihmisiin jotka ovat siinä kun lapseni näyttää minulle eteisestä keskaria ja alkaa elämään omaa itseellistä elämää. Olette niin äärettömän tärkeitä. <3

Kesää odotellessa ilman aikomusta muuttaa hyväksi havaittua perinnettä ehkä ikinä.