Lapsen suusta...

Hulvatonta sanon minä.. Epäasiallista sanoivat jotkut muut ihmiset...

Tarina kertoo lapsestani ja niistä miten maailma kuulostaa ja näyttää niin erilaiselta katsojasta ja kuulijasta riippumatta. 

Poika sai isältään laivalta tuliaiseksi maailman suloisimman kettu unikaverin. No se ei ollut se ongelma, vaan se, että silloin noin kaksi vuotias lapsi ei osannutkaan nimetä eläintä sanalla kettu. Vaan vittu. 

Päiväkotiin lähti onnellinen poika ja upouusi kettu. Jo ovelta poika iloisena ilmoitti hieman vielä hakevalla artikulaatiollaan, jotta - tässä on isin uusi laiva vittu...........

No arvata saattaa reaktion ammattikasvattajilla joskin suurimmalta osin positiivisen huvittuneisuuden muodossa. Mutta se mikä on huomion arvoista, että minusta, äitinä, vanhempana ja kasvattajana tämä oli suurimmilta osin totaalisen hulvatonta. 

No tuo oli vain pieni pala kaarnaa koko puun mitassa, mutta näitä vastaavia tilanteita sataa koko ajan. Siksi olen tullut siihen tulokseen, että lapset ovat tehty ainoastaan huoltajiaan ilostuttamaan ja viihdyttämään. Pojallamme on harvinaisen hyvät hoksottimet ja sanan säilä, mutta lieveilmiönä siinä on myös tilanteet joissa puheet ei kohtaa lapsen iän ja sille osoitetun oletusarvion kanssa.

Mutta minusta se on HULVATONTA.

Eräs keskustelumme meni kutakoinkin näin: 

"Poika: Äiti miten noi hylkeet voi syödä raakaa kalaa?

Mä: no eläimet nyt harvemmin paistaa mitään vaan ne syö ruokansa raakan, ja syöthän säkin aina raakaa kalaa kun syöt esimerkiksi sushia.

Poika: No hyi, mä oon ihan eläin."

Hyvä pointti, ihan yhtä hyvä, kun poika kerran kysyi eläimistä lisäkysymyksiä. Miksi myyrillä on silmät kiinni kun ne kaivaa? Mä: no ajattele paljonko niillä ois roskia silmissä jos ne silmät auki siellä mönkisivät. Tai kun poika kysyi miksi lepakot riippuvat alassuin nukkuessaan ja minä kerroin, että kyllä kai ne aluksi nukkuivatkin pystyssä, mutta herättyään aina siihen retkahtamiseen lopulta kyllästyivät ja valitsivat asennokseen tuon. (Tuleva bilsan maikka kiittää mua.. Tiedän.)

Mutta pointtini on, että minusta on aivan huikeaa miten lapsi oivaltaa ja kokee asioita. Vielä ehkä huikeampaa on miten aikuinen voi viihdyttää itseään silloin kun lapsi ymmärtää, puhuu tai kertoo asioita aivan pieleen :D 

Se että minä nauran aina kaikille mokille ja kaatumisille voi jonkun mielestä olla lasta latistavaa tai mollavaa, minä näen sen sarkasmin harjoitteluna. Onko sarkasmi sitten niin tarpeen oppiakaan?! Ehkä ei, mutta sen ymmärtäminen auttaa lasta myöhemmin luoja paratkoon todella monissa tilanteissa. 

Jotta kenellekään ei nyt jää epäselväksi tämän kokemisen, kuulemisen ja näkemisen pointti tässä, niin alla olevalla kuvalla yritän viestittää sen syvyyden jolla meidän perheessä sanoilla ja asioilla on merkityksensä. Tämän teimme hartaudella yhdessä poikani kanssa itse kerätyistä materiaaleista!

Kivi ja seitsemän veljestä

On muuten klassikkoa se, mikä meidän pianon päällistä koristaa :D