Kevään kauhistukset....

Kirosana, kirosana, kirosana.. Siinä se taas oli aamulla päiväkodista lähtiessäni, suoraan naamalle tunkevana, ahdistusta aiheuttavana. Kutsu lapselle päiväkodin Vappu NAAMIAISIIN. Eikä siinä vielä mitään, mutta HUOMENNA. 

Ja niin Vuoden Mutsi prakasi taas.

Siis minähän olen se kekseliäisyyden ilmentymä, mutta mikä helvetti siinä on, että juuri nämä naamiaset ja päiväkotikaverien synttärit ja kaikki menee aina ja aivan ohi?!? 
Siis älykäs ihminen toki ymmärtäisi hieman ennen Vappua nostaa katseensa siitä päiväkodin lattiasta ja katsella hieman ympärilleen, josko jotain olisi tulossa, mutta ei. 

Joka ikisen "TÄITÄ PÄIVÄKODISSA", "NOROVIRUSTA..OKSUTAUTIA..RIPULIA..PASKAA.." Ja viimeisimpänä: "MEILLÄ ON SOKERITOUKKIA JA NE MYRKYTETÄÄN" lapun ja kuvotuksen aiheuttajan minä kyllä kerään sieltä verkkokalvoilleni. Mutta en näitä iloisempia uutisia. 

No tilanne on nyt siis jälleen kerran se, että lapseni huomisaamuna ilokseen saa kuulla olevansa jälleen ja taas kerran merirosvo. Koska se on nyt ainut asu minkä tiedän olevan kaapissa. (Sekin vain siksi, että se on tavallinen viimekesäinen T-paita jonka mukana H&M ihanasti antoi silmälapun) Että sillä tavalla. Hilirimpsis kun on itsellä niin naurettava voittaja fiilis, siihen nähden, että minä olen siis ihminen joka osaa ommella ja taikoa rievuista monia asioita, mutta tähän en nyt näköjään pysty taipumaan minään vuonna. (Vaihtoehto ei ole käyttää ensi yötä tähän, koska olen niin mummo jolla uni painaa järjen tainnoksiin jo ennen kymmentä illalla...) No se on lapsi tekijänsä näköinen sitten tässäkin asiassa. 

Mutta niin kun minä olin ennen lapsen saamista miettinyt tämänkin asian jo jollakin tapaa valmiiksi niin, että lapseni kulkee joka vuosi aina ja ikuisesti uuden karheassa itse miettimässään ja minun toteuttamassa luomuksessa päiväkodin käytävillä ylpeänä. Ja minä vienosti hymyillen kiitoksia vastaanottamassa taitavasta työstä.. No ei nyt sitten  menneet nämä haaveet kimppaan todellisuuden kanssa. Toisaalta ei tässä nyt mitään dramatiikkaa ole koskaan pukujen suhteen ollut (vähän tällainen "VIRPOMISperinne" tämäkin)  mutta se kai on nyt tässä se pätevän äidin pettymyksen syvä rintaääni joka murmuttaa ja huokailee jonkun paremman ajatuksen ja toiminnan perään. 

Voihan toki olla, että tämän tästä eteenpäin julkisen häpeän myötä annankin ompelulle mahdollisuuden ja luon lapseni kanssa jotain aivan fantastista, mutta yhtä hyvin voin olla luomatta. Merirosvot on komeita ja fantastisia ja jos minä jonkin taidon osaan verrattoman hyvin, niin perustelun lapselle miksi se iän ikuinen T-paita on juuri niin ykkönen huomisissa naamiaisissa. Saatan myös lahjoa pojan lupauksella katsoa Pirates of the Caribbean kanssani jokin ilta. Taisi olla viime vuoden bileet jossa lahjonta tapahtui hopean värisellä sapelilla, tasan samaan T-paitaan somistettuna. 

Että älkää äiti-ihmiset asettako itsellenne paineita, tämän riman ali ei moni nimittäin edes mahdu. Saattaa evoluutiolla olla ollut jokin tämän tyyppinen suunnitelma mielessä minun ruumiinrakennetta miettiessään.... Vuoden rimanAlittaja :D